Asko Korpela: Kansantalouden peruskurssi
Osa 1 KANSANTALOUDEN RAKENNE
(Asko.Korpela@kolumbus.fi) o Sisällysluettelo
o AJK kurssit o AJK
kotisivu
1.1 Kuluttaja, yrittäjä ja talouselämä
1.2 Kansantalouden
kiertokulku
o kulutussektori
o tuotantosektori
o rahan kiertokulku
1.3 Kysyntä,
tarjonta ja hinta
o tasapainohinta
o monopolihinnoittelu
o inflaatio ja deflaatio
Yhteenveto: Kulutus ja tuotanto
Kuviot:
o K1.1
Kulutussektori ja tuotantosektori
o K1.2 Kansantalouden kiertokulku
o K1.3 Lakkojen kysyntä torilla
o K1.4 Lakkojen tarjonta torilla
o K1.5 Kysyntä,
tarjonta ja tasapainohinta
o K1.6 Jonohinnoittelu
ja ylijäämähinnoittelu
Joka päivä osallistumme talouselämän toimintaan: syömme, juomme, teemme työtä ja huvittelemme. Kaikissa toimissamme joudumme tekemään valintoja. Kuluttajina joudumme päättämään, miten jaamme kulutusmenomme eri hyödykkeiden kesken. Päätettyämme ostaa jonkin hyödykkeen, joudumme valitsemaan useiden merkkien ja mallien välillä. Miten valitsemme? Mikäli käyttäydymme taloudellisesti, valitsemme edullisimman vaihtoehdon.
Edullisin vaihtoehto antaa tavoitellun tuloksen pienimmillä kustannuksilla tai suurimman mahdollisen hyödyn tietynsuuruisilla kustannuksilla.
Kulutuspäätöksiä tehdessämme voimme eri vaihtoehtojen tuottamina hyötyinä pitää niiden meille antamaa tarpeentyydytystä ja vaihtoehtojen kustannuksina niiden hintoja. Hinnat ovat tavallisesti samat kaikille, mutta hyödyt kukin meistä kokee eri tavalla. Vertailemalla eri vaihtoehtojen tuottamia hyötyjä suhteessa niiden hintoihin löydämme meille itsellemme edullisimman ja siis taloudellisimman vaihtoehdon.
Päätöksenteko perustuu yleisemminkin hyödyn ja hinnan vertailuun. Päätämme oikaista metsikön halki tietä pitkin kiertämisen asemesta, jos pidämme saavutettavissa olevaa ajansäästöä vaivan arvoisena. Vertaamme tämän vaihtoehdon tuottamaa hyötyä eli ajan säästöä sen hintaan eli risukossa rämpimiseen.
Suomen talouselämä koostuu niistä lukemattomista hyötyihin ja hintoihin perustuvista valinnoista, joita me kukin kuluttajina ja tuotantoon osallistujina päivittäin teemme. Meillä kullakin on taloudellisessa mielessä kaksi tehtävää:
(1) Kuluttajina päätämme, miten käytämme tulomme eli mitä kulutamme. (2) Lähes jokainen meistä osallistuu omalla panoksellaan myös tuotantoon.
Jokainen meistä vaikuttaa ratkaisevasti siihen, mitä hyödykkeitä talouselämä tuottaa, miten tuotanto tapahtuu ja kuka tuotetut tavarat ja palvelut kuluttaa.
Yritykset tuottavat niitä hyödykkeitä, joilla on kysyntää. Kulutuspäätöksemme ratkaisevat sen, mitä hyödykkeitä kansantaloudessa tuotetaan. Tuotantoa koskevat päätökset, se miten työtä ja pääomaa yhdistetään, vaikuttavat siihen, millä tavoin tuotanto tapahtuu. Kulutusmahdollisuutemme taas riippuvat tuotantoon osallistumisesta saamistamme tuloista: työtuloista ja pääomatuloista kuten vuokrista, koroista ja osingoista. Näin tuotantoa koskevat päätökset vaikuttavat myös siihen, kenen kulutettaviksi tavarat ja palvelut tulevat.
Molempia, sekä kulutusta että tuotantoa koskevissa ratkaisuissa taloudellisuus, edullisimman vaihtoehdon hakeminen useiden joukosta on tärkein ohjenuora.
Koko talouselämän kannalta tarkasteltuna nämä tuotantoa ja kulutusta koskevat päätökset, kuluttajien ja yritysten päätökset ovat hämmästyttävän hyvin sopusoinnussa keskenään. Silloinkin, kun ne eivät vastaa toisiaan, on olemassa ikäänkuin näkymättömiä voimia, jotka saavat ne vastaamaan paremmin toisiaan. Tämä ei olisi ihmeellistä, jos kussakin perheessä tuotettaisiin itse suurin osa siitä, mitä perheessä kulutetaan tai jos tarvittavat hyödykkeet voitaisiin ostaa ystäviltä tai naapureilta. Näin ei kuitenkaan ole asian laita. Suurin osa tuotannosta tapahtuu ilman henkilökohtaista osoitetta, markkinoita varten.
Miten esimerkiksi helsinkiläiset voivat nukkua yönsä rauhassa unohtaen, että suunnaton määrä taloudellisia ratkaisuja on tehtävä, monia jopa vuosia etukäteen, jotta lähimmän kaupan hyllyllä seuraavana aamuna olisi juuri niitä hyödykkeitä, joita he välttämättä tarvitsevat? Puolen miljoonan helsinkiläisen päivittäisistä tarpeista ei edes nykyaikainen tietokone pystyisi huolehtimaan. Ja kuitenkin perheenäiti saa aamulla kassiinsa juuri sitä mitä hän haluaa.
Talouselämä huolehtii siitä. Mitä oikeastaan on talouselämä? Ja mitkä ovat meidän suhteemme siihen kuluttajina ja tuottajina, tulonsaajina ja tulonkäyttäjinä? Näihin kysymyksiin on tässä kirjassa tarkoitus etsiä vastauksia.
Suomessa on kolmatta miljoonaa kotia, on suuria ja pieniä perheitä, suurituloisia ja pienituloisia, rikkaita ja köyhiä. Kaikille perheille on kuitenkin yhteistä se, että niissä suoritetaan kulutusta koskevien vaihtoehtojen valintaa, tehdään kulutuspäätöksiä. Perhe, kotitalous on kulutuksen päätäntäyksikkö. Jokaisessa perheessä päätetään, mitä hyödykkeitä ja paljonko ostetaan. Kullakin perheellä on oma käsityksensä siitä, miten tulot halutaan käyttää. Kulutuksen määrä riipuu tietenkin perheen, tai jos tarkastelemme koko kansantaloutta, sen kulutussektorin tulojen suuruudesta. Kotitaloussektorin kokonaiskulutukseen päästään, kun kaikkien kotitalouksien kulutus lasketaan yhteen. Julkisuudessa esiintyvät tiedot yksityisestä kulutuksesta tarkoittavat juuri kaikkien kotitalouksien eli kansantalouden kulutussektorin kulutuksen yhteenlaskettua määrää.
Mutta mistä kulutussektori sitten saa tulonsa? Vastaus on selvä: tulo saadaan myymällä jotakin. Mitä myytävää kulutussektorilla on? Viime kädessä kulutussektori omistaa, joko suoraan tai välillisesti yritysten ja valtion kautta kaikki tuotannon aikaansaamiseksi tarvittavat tuotannontekijät. Tuotannontekijät jaetaan kolmeen päälajiin: työ, pääoma ja luonnonvarat. Näiden tuotannontekijöiden myymisestä, luovuttamisesta tuotannon palvelukseen perheet, kuluttajat saavat tulonsa. Työstä saadaan palkkaa, pääomasta korkoa ja luonnonvarojen luovuttamisesta tuotannon käyttöön vuokraa.
Kotitaloudet saavat siis tulonsa myymällä omistamiensa tuotannontekijöiden palveluksia. Tuloillaan kotitaloudet hankkivat tarvitsemiaan hyödykkeitä.
Tulojen asettamissa rajoissa perheet tekevät kulutuspäätöksiä hyötyä ja hintaa vertaamalla.
Hyödykevirran ja sitä vastaavan tuotannontekijävirran toisessa päässä on tuotantosektori. Tuotantosektorin muodostavat yritykset, joissa tuotantoa koskevat päätökset tehdään. Maatila ja tehdas ovat täysin rinnastettavissa toisiinsa yrityksinä. Molemmissa tehdään tuotantoa koskevia päätöksiä. Molemmat ostavat kulutussektorilta työtä, pääomaa ja luonnonvaroja ja myyvät kulutushyödykkeitä. Se, että maatila on samalla useimmiten myös kulutusyksikkö, ei muuta asiaa. Maanviljelijä päättää erikseen tuotannosta tilallaan ja erikseen siitä, mitä hän ja hänen perheensä itse kuluttavat aivan samoin kuin tehtaan johtajakin päättää erikseen, mitä tehtaassa tuotetaan ja erikseen, mitä hänen perheessään kulutetaan.
Kuten edellä todettiin, kulutusta koskeviin päätöksiin vaikuttaa käytettävissä oleva tulo ja valinnat tehdään ottaen huomioon eri vaihtoehdoista saatavat hyödyt suhteessa niiden hintoihin. Vastaavasti tuotantoa koskevat päätökset tehdään pitäen silmällä eri tuotantovaihtoehdoista koituvia tuottoja ja kustannuksia. Kauppias on myöskin tuottaja, vaikka hän ei mitään valmistakaan. Kauppias tuottaa palveluksia, huolehtii siitä, että tavara on ostajan saatavilla. Voidaankin sanoa, että tuote on valmis vasta sitten, kun se joutuu valmistuksen ja jakelun jälkeen lopulliselle kuluttajalle.
Tuotantosektorin muodostavat yritykset, jotka myyvät kuluttajille kulutushyödykkeitä ja ostavat kuluttajilta tuotannon aikaansaamiseksi tarvittavia tuotannontekijöitä.
Yritykset tekevät tuotantopäätöksensä tuottojen ja kustannusten perusteella.
Tuotantosektoriin tulee tuotannontekijäin virta (kuvio K1.1), joka tuotannon jälkeen lähtee kulutushyödykkeiden virtana kuluttajien käytettäväksi. Näin tavarat kiertävät kansantalouden kahden pääsektorin välillä.
Vieläkin selvenpää, kuin hyödykkeiden ja palvelusten kiertokulku talouselämässä, on rahan kiertokulku. Jos otamme lompakostamme setelin ja ryhdymme mielessämme seuraamaan sen jälkiä taaksepäin, on meidän varsin helppo havaita rahan kiertävän. Olemme ehkä saaneet setelimme palkkapussissamme työnantajaltamme. Työnantaja on ehkä saanut sen asiakkaalta, joka puolestaan on saanut sen työnantajaltaan jne.
Rahakin siis kiertää viime kädessä kahden talouselämän pääsektorin välillä. Jos emme ajattele yksityistä seteliä, vaan esim. koko kuukauden palkkaamme, me saamme sen korvauksena tuotannon palvelukseen louvuttamastamme työpanoksesta. Tuotantosektoriin palkkarahamme ovat joutuneet tuotannon myynnistä kertyneenä tulona.
Näin raha kiertää. Se tulee kulutussektoriin tulona ja lähtee sieltä kulutusmenoina, jotka maksetaan kulutushyödykkeitä hankittaessa. Tuotantosektoriin raha tulee myyntitulona ja lähtee sieltä jälleen kuluttajille tuotantokustannuksina, joita ovat palkka, korko ja vuokra. Myös se osa, joka jää jäljelle, kun tuotantokustannukset on maksettu, nimittäin voitto, joutuu täysin palkkaan, korkoon ja vuokraan verrattavana tulona kulutussektoriin kotitalouksien käytettäväksi. Kuviossa K1.2 on esitetty rahavirran kiertokulku yrityksiltä kotitalouksille ja kotitalouksilta jälleen yrityksille.
Mikä on se voima, joka panee liikkeelle talousprosessin, taloudellisten tapahtumien ketjun? Se on kysyntä, joka perustuu ihmisen haluun hankkia hyödykkeitä. Tietenkin hyödykkeitä voidaan hankkia myös valmistamalla niitä itse, mutta jo tuhansia vuosia on tajuttu, että ihmisten taidoissa on suuria eroja. Tämä yksinkertainen tosiasia on johtanut erikoistumiseen tuotannossa. Meistä kukin on erikoistunut tai erikoistumassa ja luovuttaa työpanoksensa tuotantoon varsin kapealla sektorilla. Toisaalta taas tuotannon käyttäjinä me olemme enemmän kuin kaikkiruokaisia.
Suomalaisen postimyyntiliikkeen luettelossa mainitaan puolentoistasataa hyödykeryhmää ja niissä on kussakin kymmeniä hyödykkeitä ja ne kaikki tuntuvat tutuilta ja tarpeellisilta eikä mukana ole lainkaan elintarvikkeita ja vain hyvin harvoja palveluksia.
Tuotantopanoksen yksipuolisuudesta ja kysynnän monipuolisuudesta syntyy tarve vaihdantaan ja kaupankäyntiin. Kun hyödykkeellä on sekä kysyntää että tarjontaa, sille muodustuu hinta. Kokemuksemme perusteella meistä on selvää, että määrä, jonka ihmiset jotakin tiettyä hyödykettä ostavat, riippuu tämän hyödykkeen hinnasta. Jos hinta on korkea, hyödyke menee huonosti kaupaksi, sen kysyntä on vähäistä. Alhaisella hinnalla sen kysyntä on vilkasta ja kuluttajat ostavat hyödykettä paljon.
Kesällä parhaana lakkaaikana saattaisi torikauppiaalla myytävänä olevien lakkojen kysynnän ja niiden hinnan välillä vallita esim. kuviossa K1.3 esitelty riippuvuussuhde.
Jos lakkojen hinta olisi jostakin syystä niin korkea kuin 40 mk/kg, ei yksikään asiakas ehkä olisi halukas ostamaan niitä. Jos hinta alenisi 36 mk:aan, saattaisi muutamien herkkusuiden olla mahdotonta vastustaa kiusausta, ja kauppias saisi myydyksi 10 kg. Hinnan edelleen laskiessa menekki lisääntyisi niin, että 20 mk:lla lakkoja menisi kaupaksi 130 kg. Tämä kuviteltu esimerkki vastaa sikäli todellisuutta, että:
Kysyntä kasvaa, kun hinta laskee ja kysyntä pienenee, kun hinta nousee.
Tämä pätee melkein mistä hyödykkeestä hyvänsä. Saadakseen tavaransa kaupaksi tuottajan tarvitsee vain laskea hinta riittävän alas. Toisaalta suunnitellessaan hinnankorotusta tuottajan on syytä ottaa huomioon, että korotuksesta seuraa kysynnän pieneneminen. Näin käyttäytyvät kuluttajat hinnan muuttuesa.
Entä mitä tekee tuottaja, tässä tapauksessa torikauppias? Torikauppias voisi olla halukas myymään lakkansa esim. kuviossa K1.4 esitetyin ehdoin.
Tuottaja on tietenkin halukas myymään sitä enemmän mitä korkeamman hinnan hän saa. Saadessaan 40 mk/kg hän myy arvelematta kaikki mukanaan tuomansa lakat. Alhaisemmalla hinnalla hän ehkä varaa kilon tai pari itselleen ja ystävilleen. Kun hinta edelleen laskee, hän varaa ehkä koko seuraavan talven tarpeen itselleen. Hinnan laskiessa alle 24 mk:n hän myy varsin vastahakoisesti harkiten siirtymistä naapurikaupungin torille. Jos hinta on 16 mk/kg tai alle, hän naulaa laatikkonsa kiinni ja poistuu torilta. Joka tapauksessa hänen käyttäytymisestään pätee:
Hinnankorotus houkuttelee lisää tarjontaa ja hinnan alennus vähentää tarjontaa.
Mikä sitten muodostuu lopulta hinnaksi? Kumpi määrää hinnan, ostaja vai myyjä, kysyntä vai tarjonta? Vastaus on: molemmat yhdessä. Kumpikaan ei kilpailun vallitessa voi yksin määrätä hintaa.
Jos hinnan määräisi ostaja, se olisi tietenkin mahdollisimman alhainen, ehkä 20 mk/kg. Tähän hintaan kauppiaamme voisi todeta saaneensa kaiken tavaran kaupaksi. Mutta tähän hintaan hän ei ole halukas myymään kaikkia lakkoja, vaan katsoisi paremmaksi osan myytyään siirtyä muualle. Asiakkaat eivät tällä hinnalla saisi niin paljon lakkoja kuin he haluaisivat. Koska hinta on todella alhainen, jotkut olisivat halukkaat saannin varmistamiseksi maksamaan korkeampaakin hintaa.
Kun kysyntä on suurempi kuin tarjonta, hintaan kohdistuu paine ylöspäin.
Jos taas myyjä saisi määrätä hinnan, hän määräisi sen mahdollisimman korkeaksi, ehkä 40 mk/kg. Tähän hintaan hän olisi valmis myymään kaikki lakkansa. Mutta ostajatpa eivät haluaisikaan ostaa. Lakat jäisivät myyjälle. Hänen olisi ennen pitkää tingittävä hinnasta
Kun kysyntä on pienempi kuin tarjonta, hintaan kohdistuu paine alaspäin.
Kun tasapaino kysynnän ja tarjonnan välillä saavutetaan, hintaan ei kohdistu painetta ylös- eikä alaspäin.
Tasapainohinta saavutetaan, kun kysyntä ja tarjonta ovat yhtä suuret.
Tasapainohinta samoin kuin tasapainohintaan myyty ja ostettu määrä saadaan selville myös käyttäen hyväksi kuvioita K1.3 ja K1.4 Niissä on kuvattu lakkojen kysyntäkäyrä ja lakkojen tarjontakäyrä.
Kun nämä piirretään samaan kuvioon, löytyy tasapainohinta ja sitä vastaava kaupaksi käynyt määrä käyrien leikkauspisteestä. Näin on tehty kuviossa K1.5. Siitä nähdään, että vain hinnan ollessa 24 mk/kg kysyntä ja tarjonta ovat tasapainossa, molemmat 80 kg. Tämä onkin ainoa hinta, jonka voidaan odottaa pysyvän markkinoilla, jos kysyntä ja tarjonta säilyvät entisen kaltaisina.
Hinta ei aina pääse asettumaan sille tasolle, joka tasapainottaisi kysynnän ja tarjonnan. Tasapainotasosta voidaan tietenkin poiketa kahteen suuntaan: yli ja ali. Tavallinen tapaus tässä suhteessa on yhteiskunnan harjoittama hintasäännöstely
Kuvion K1.6 a) tapaukseen joudutaan, jos hintataso Pa määrätään alemmaksi kuin kysynnän ja tarjonnan tasapaino edellyttää. Silloin kysynnän määrä Qd on suurempi kuin tarjonnan määrä Qs. Tästä aiheutuu pula-ajasta tuttu jonotus hyödykkeiden saamiseksi. Jos hintaa korotettaisiin, se houkuttelisi lisää tarjontaa ja vähentäisi vastaavasti myös kysyntää.
Tietenkin myös tarjonnan äkillinen supistuminen ilman, että hinta muuttuu, saattaa johtaa jonotukseen. Näin tapahtui esim. polttoainemarkkinoilla öljykriisin välittömänä seurauksena vuosina 1973-74. Siinäkin tapauksessa kysymys oli kuitenkin siitä, että hinta pidettiin keinotekoisesti tasapainohinnan alapuolella.
Kuvion K1.6 b) tapauksessa hinta Pb on korkeampi kuin kysynnän ja tarjonnan tasapaino edellyttää. Tästä aiheutuu, että tarjonnan määrä Qs on suurempi kuin kysynnän määrä Qd, ja osa tarjotusta tavaramäärästä jää myyjän käteen. Näin voi tapahtua, vaikka hintaa ei korotettaisikaan, mutta hyödyke jää esim. pois muodista. Ainoa mahdollisuus tällöin syntyvästä tarjontaylijäämästä pääsemiseksi on hinnan pudottaminen niin, että kysyntä kasvaa tarjonnan suuruiseksi.
Ylihinta voi syntyä myös siten, että välttämättömyyshyödykkeen myyjä on monopoliasemassa eikä kilpailun puuttumisen takia halua tai osaa hinnoitella tavaraansa tasolle, joka tasapainottaa kysynnän ja tarjonnan.
Inflaatiolla ja inflatorisella hinta- ja kustannuskehityksellä tarkoitetaan hinta- ja kustannustason yleistä nousua. Deflatorinen kehitys vuorostaan merkitsee hintojen ja kustannusten yleistä laskua.
Inflaatiossa sen enempää kuin deflaatiossakaan kaikki hinnat eivät suinkaan kehity samansuuntaisesti eivätkä samassa tahdissa. Inflaation ja deflaation aiheuttamat muutokset hintasuhteissa ja tulon käytössä johtavat yleensä muutoksiin myös tulonsaajaryhmien välisessä tulonjaossa ja kokonaistuotannossa.
Inflaatioteorioita on kahta päätyyppiä. Toisen mukaan hintatason yleinen nousu aiheutuu kustannustason kohoamisesta. Toisen teorian mukaan taas voimakas kysyntä vetää hintoja ylöspäin. Teoriat eivät ole keskenään kilpailevia selityksiä yhdelle ja samalle ilmiölle, vaan tietyissä olosuhteissa pätee kustannusten työntöteoria, toisissa olosuhteissa taas kysynnän vetoteoria, usein ne myös yhdistyvät.
Kustannusinflaatio. Kustannusten työntöteoriasta on olemassa useita versioita, mulla kaikille niille on yhteistä se, että palkkojen oletetaan olevan joustamattomia alaspäin. Tämän mukaan palkat eivät laske siinäkään tapauksessa, että tuotteiden kysyntä heikkenisi ja pudottaisi niiden hintoja. Toisaalta palkat asettuvat työvoiman kysynnästä ja tarjonnasta riippumatta työmarkkinajärjestöjen sopimalle tasolle. Sovitaan esimerkiksi yleisestä 5 prosentin vuotuisesta palkankorotuksesta. Jos työn tuottavuus eli tuotanto työntekijää kohti kohoaakin vain esim. 3 prosenttia vuodessa, syntyy inflaatio, jota voidaan luonnehtia kustannusten työntöinflaatioksi.
Jos palkkatulojen osuus koko kansantulosta säilyy ennallaan, kuten tutkimukset sen osoittavat tekevän, niin tuottavuuden 3 prosentin nousu merkitsee, että 3 prosentin palkankorotukset ovat mahdollisia ilman, että hintataso lainkaan nousee. Jos kuitenkin sovitaan 5 prosentin palkankorotuksista, on hyödykkeiden hintoja pakko korottaa 2 prosenttia kohonneiden palkkakustannusten maksamiseksi. Palkkatulojen osuuden säilyminen ennallaan merkitsee sitä, että myös muut tulot kuin palkkatulot - joiden osuus on noin viidennes kansantulostamme - nousevat 5 prosenttia nimellisesti, mutta vain 3 prosenttia reaalisesti, kuten palkkatulotkin.
Vastuu tämäntapaisesta inflaatiosta on ennen kaikkea työmarkkinajärjestöillä, jotka sopivat tuottavuuden nousun ylittävistä palkankorotuksista. Mutta ei voida helposti sanoa, ovatko syyllisiä työntekijät vai työnantajat. Monessa tapauksessa näet 5 prosentin palkankorotus voi olla seurausta jo etukäteen kohonneista hinnoista eikä suinkaan työntekijäpuolen vaatimaa 'ennakkoa' tuottavuuden noususta. Jos palkkojen nousu on sidottu elinkustannusindeksiin ja hinnat palkkakustannuksiin, syntyy varsin helposti ilmiö, jota usein nimitetään hinta- ja palkkakierteeksi.
Kysyntäinflaatio. Kysynnän vetoteoriassa huomio kiinnitetään sekä kulutushyödykkeiden että tuotantohyödekkeiden kysynnän vaihteluihin. Lähtökohtana on se, että tuotanto voi sopeutua kysynnän kasvuun tietyllä viiveellä. Kun kysyntä vahvistuu, hyödyke käy niukaksi ja sen hinta nousee. Samalla myös tuotannontekijöiden kysyntä voimistuu ja niidenkin hinnat pyrkivät kohoamaan. Julkisen vallan inflaatiota vastustavat toimenpiteet on miltei poikkeuksetta suunnattu hillitsemään kysynnän vahvistumisen aiheuttamaa inflaatiota. Tärkeimmät aseet taistelussa kysyntäinflaatiota vastaan ovat finanssipolitiikka (verotus) ja rahapolitiikka. Veroasteikon korotus jättää vähemmän tuloa käytettäväksi kulutuskysyntään, ja rahapolitiikan kiristäminen vaikeuttaa lähinnä investointikysyntää.
Koska inflaatio Suomessa sodanjälkeisenä aikana näyttää olleen enimmäkseen kustannusinflaatiota, finanssi- ja rahapolitiikka eivät ole riittäneet hintojen nousun estämiseen. Olisi pikemminkin tarvittu talouspolitiikkaa, joka jo ennakolta estää kustannusten nousun yli tuottavuuden sallimien rajojen. Tätä olisi tulopolitiikka ja se edellyttäisi, että työmarkkinoiden etujärjestöt keskenään sopisivat tulon lisäyksistä ja tulonjaosta tähtäimessään rahanarvon pysyttäminen mahdollisimman vakaana. Rahanarvon vakavuus ei kuitenkaan luonnostaan ole tulopolitiikan keskeinen tavoite, vaan sellaisen palkankorotuksen aikaansaaminen, joka kattaa tuottavuuden nousun ja mahdollisimman hyvin kompensoi tapahtuneen inflaation.
1. Taloudenpito on valintaa vaihtoehtojen kesken, joilla kullakin on oma hintansa.
2. Kotitaloudet tekevät kulutusta koskevia päätöksiä tulojensa asettamissa rajoissa hyötyä ja hintaa vertaamalla.
3. Tuotannosta huolehtivat yritykset, jotka tekevät valintapäätöksiään tuotantovaihtoehtojen aiheuttamien tuottojen ja kustannusten perusteella.
4. Talouselämä on kiertokulkua, jossa hyödykkeet kulkevat yrityksiltä kuluttajille ja hyödykkeiden aikaansaamiseksi tarvittavat tuotannontekijäin ostomenoina tuottajilta kuluttajille.
1. Jos hyödykkeen hinta nousee, kuluttajat vähentävät sen kysyntää. Jos taas hinta laskee, kuluttajat haluavat ostaa hyödykettä enemmän ja kysyntä kasvaa. Tuottaja taas lisää tarjontaa hinnan noustessa ja vähentää sitä hinnan laskiessa.
2. Kysynnän ollessa suurempi kuin tarjonta hinta pyrkii nousemaan. Kun kysyntä ei kata kaikkea tarjontaa, hinta pyrkii laskemaan. Hinta pyrkii asettumaan tasolle, jolla kysyntä ja tarjonta ovat yhtä suuret. Tasapainohinta vallitsee kysyntäkäyrän ja tarjontakäyrän leikkauspisteessä.
Alkuun o Sisällysluettelo o AJK kurssit o AJK kotisivu o Asko.Korpela@kolumbus.fi
Asko Korpela 970818 (960929)
[ccc]