Asko Korpela: Kansantalouden peruskurssi:
Osa 1 KANSANTALOUDEN RAKENNE
(Asko.Korpela@kolumbus.fi) o Sisällysluettelo
o AJK kurssit o AJK
kotisivu
2.1 Kotimaisen kysynnän
komponentit
o Yksityinen kulutus
o Pääomanmuodostus
o Julkinen kulutus
2.2 Kotimainen tarjonta
o Tuotanto
o Tuottavuus ja tuottavuuden
nousu
2.3 Ulkomaantalous
o Vienti
o Tuonti
o Maailmantalous
Yhteenveto: Suomen kansantalous
Taulukot
T2.1 Huoltotaseen
rakenne ja kehitys
T2.2 Yksityinen kulutus
T2.3 Kiinteän pääoman
bruttomuodostus
T2.4 Pääomanmuodostuksen
rahoitus
T2.5 Valtion tulo-
ja menoarvio vuodelle 1997
T2.6 Tuotanto ja työllisyys
T2.7 Tuottavuuden kehitys,
1980 = 100
T2.8 Suomen vienti maittain
T2.9 Vienti tuotannonaloittain
T2.10 Suomen tuonti maittain
T2.11 Tuonti hyödykeryhmittäin
T2.12 Maailman vauraimpia maita
Kuviot
K2.1 Kokonaiskysyntä
ja kokonaistarjonta
K2.2 Suomen markkinat
Edellä tarkasteltiin kansantaloutta kaksinkertaisena suljettuna piirinä, jossa tavarat ja palvelukset kulkevat vastapäivään ja raha myötäpäivään. Onko kansantalous siis päätön ja hännätön noidankehä, ikiliikkuja, joka pyörii pysähtymättä? On ja ei. Kansantalous on ikiliikkuja niin kauan kuin on olemassa tuotantoa ja kulutusta, niin kauan kuin ihminen elää maan päällä. Hyödykevirta kulkee tuottajalta kuluttajalle ja tuotannontekijävirta kuluttajalta tuottajalle. Raha kiertää ympyrää kulutussektorin ja tuotantosektorin välillä. Mutta nämä virrat eivät sittenkään liiku itsestään.
Kansantalouden liikkeelle paneva voima on kysyntä. Hyödyke, jota kukaan ei halua ostaa, jolla ei ole kysyntää, ei siirry tuottajalta kuluttajalle. Sitä mukaa kuin hyödykkeen kysyntä vähenee, sitä mukaa vähenee myös sen tuottamiseksi tarvittavien tuotannontekijän kysyntä. Jos taas jonkin hyödykkeen kysyntä äkkiä lisääntyy, lisääntyy myös sen tuotanto. Tuottajat haluavat ostaa muotiin tulleen hyödykkeen valmistamiseksi lisää työvoimaa, lisää raaka-aineita, lisää koneita ym. tuotannontekijöitä. Kun Suomen kansa haluaa televisioita, lähtee liikkeelle kiertokulku, jossa televisiot kulkevat tuottajalta kuluttajille ja televisioiden valmistamiseksi tarvittavan työvoiman ja pääoman virta kuluttajilta tuottajille. Hyödykkeen kysyntä kohtaa tuotteiden virran markkinoilla.
Kullakin hyödykkeellä on oma kysyntänsä ja omat markkinansa. Markkinat ovat kaikkialla, missä hyödykkeen kysyntä ja hyödykevirta eli sen tarjonta kohtaavat. Rouva Kuluttaja ja neiti Myyjätär huolehtivat kiertokulun jatkumisesta joka päivä lähimmän valintamyymälän kassan kautta. koko kansantalouden markkinoilla tuotantosektorin tarjonnan kohtaavat koko kulutussektorin kysyntä, investointikysyntä, julkisen sektorin kysyntä ja vientikysyntä.
Tuotantosektorin tarjonnan lisäksi kokonaiskysyntää tyydyttää tuontitarjonta. Tässä luvussa tarkastellaan Suomen kansantalouden markkinoilla toistensa kohtaavaa kokonaiskysyntää ja kokonaistarjontaa sekä kansantuotosta ja kansantuloa. Suomen kansantalouden markkinat voidaan jakaa kolmeen päälohkoon: (1) kotimainen kysyntä, (2) kotimainen tarjonta ja (3) ulkomaantalous.
1. Kotimainen kysyntä. Kotimainen kysyntä voidaan puolestaan jakaa kolmeen osaan (1) yksityinen kulutus, (2) pääomanmuodostus (yksityinen ja julkinen), (3) julkinen kulutus. Näiden kolmen osuudet vuoden 1996 kokonaiskysynnästä olivat 42, 12 ja 17 prosenttia. Kotimainen kysyntä oli siis 71 prosenttia markkinoiden kokonaiskysynnästä.
2. Kotimaisen tarjonnan muodostaa koko se tuotanto, joka Suomessa vuoden aikana saadaan aikaan. Kotimainen tarjonta on siis täsmälleen bruttokansantuotoksen suuruinen. Sen osuus kokonaistarjonnasta oli 77 prosenttia vuonna 1996.
3. Ulkomaantalous käsittää kaksi komponenttia: vientikysynnän ja tuontitarjonnan. Vuonna 1996 viennin osuus kokonaiskysynnästä oli 29 prosenttia ja tuonnin osuus kokonaistarjonnasta oli vastaavasti 23 prosenttia. Kuviossa K2.1 kaikki kokonaiskysynnän ja kokonaistarjonnan komponentit on esitelty oikeissa mittasuhteissaan.
Seuraavassa kokonaiskysynnän ja kokonaistarjonnan rakennetta ja kehitystä tarkastellaan tiivistettyjen tilastotietojen valossa. Tiedot ovat vuosilta 1980, 1990 ja 1996.
Vuonna 1980 bruttokansantuotoksen reaalinen kasvu edellisestä vuodesta oli 5.3 prosenttia, vuonna 1990 0.0 prosenttia ja vuonna 1996 3.3 prosenttia. Tällainen muutaman mielivaltaisesti valitun vuoden tarkastelu ei anna tasapuolista kuvaa tapahtuneesta kehityksestä. Se, että tiedot ovat erilaisista suhdannevaiheista, hämärtää myös rakennekehityksestä saatavaa kuvaa. Tasapuolisin kuva kehityksen yleispiirteistä saadaan laskemalla havaintoaineistosta trendejä, jotka yhdistävät havaintojakson kaikkien havaintojen informaation. Kokonaiskysynnän ja kokonaistarjonnan jakautuminen kuvion K2.1 mukaisesti on esitelty huoltotaseasetelmana myös taulukossa T2.1. Alimmaisena on huoltotaseen loppusumma ilmaistuna vuoden 1990 hinnoin sekä loppusumman kehitys, jos vuotta 1980 merkitään luvulla 100. Kuten taulukon T2.1 asetelmasta nähdään, julkisen kulutuksen osuus on kasvanut suhteellisesti eniten eli reilulla puolikkaalla (11 ja 17) vuodesta 1980. Ulkomaankaupan eli sekä tuonnin että viennin osuus on vastaavasti supistunut.
Taloudellisessä mielessä kansantalouden markkinoilla tarjolla oleva hyödykemäärä on mahdollista käyttää vain kahdella tavalla: vuoden aikana tuotetut hyödykkeet voidaan vain joko 'syödä tai säästäää', kuluttaa tai käyttää pääomanmuodostukseen. Mutta jos kokonaistuotantoa tarkastellaan sen mukaan, kuka sen käytöstä päättää, on toisenlainen jako tarkoituksenmukaisempi. Kuluttajat päättävät yksityisistä kulutuksesta perheittäin, yritykset päättävät yksityisistä pääomanmuodostuksesta ja julkinen valta julkisesta kulutuksesta ja julkisesta pääomanmuodostuksesta.
Kokonaiskysynnän liikkeelle panevista voimista on yksityinen kulutustysyntä tärkein. Yksityisen kulutuksen osuus kokonaiskysynnästä oli vuonna 1996 42 prosenttia eli 313.2 mrd mk. Yksityistä kulutusta on kaikki se, mitä me kotona käytämme omien välttämättömien tarpeidemme tyydyttämiseen tai mukavuuteemme, kaikki tavarat ja palvelukset, joista suoritamme maksun. Kun kaikkien suomalaisten yksityiset kulutusmenot lasketaan yhteen, saadaan tässä tarkoitettu kansantalouden yksityinen kokonaiskulutus.
Mitä me kulutamme? Mikä on yksityisen kulutuksen rakenne? Miten kuluttaja käyttää tulonsa? Miten kulutuskysyntä jakaantuu eri hyödykkeiden osalle? Periaatteessa yksityinen kuluttaja voi käyttää tulonsa aivan mielensä mukaan. Eri henkilöt arvostavat eri asioita. Toinen pitää tärkeänä mukavaa asumista, toinen haluaa ajaa tyylikkäällä autolla ja sen sijaan tyytyy yksinkertaisempaan asuntoon. Keskimääräisen kuvan suomalaisen kuluttajan kysynnnän rakenteesta saamme tarkastelemalla koko kansantalouden yksityisen kulutuksen rakennetta.
Yksityisen kulutuksen kehityksessä tapahtuu vähemmän heilahtelua kuin bruttokansantuotoksen kehityksessä, puhumattakaan pääomanmuodostuksesta tai ulkomaankaupasta, jotka heilahtelevat voimakkaasti suhdannekehityksen mukaan. Myös yksityisen kulutuksen osuus kokonaiskysynnästä on vakiintunut, mutta sen rakenteessa tapahtuu melkoisia muutoksia, kuten taulukosta T2.2 nähdään. Vuodesta 1980 ravintomenojen osuus on hieman supistunut lähes kolmanneksen ja muiden menojen vastaavasti kasvanut.
Jos mennään ajassa vieläkin kauemmas taaksepäin, on rakennemuutos vieläkin selvempi. Ravinnon osuus oli vuonna 1951 42, vaatetuksen 21, asumisen 15 ja muiden menojen vain 22 prosenttia. Paras kuva ajassa tapahtuneesta kehityksestä saadaan laskemalla havaintojen perusteella tilastotieteen oppikirjoissa selostettavalla PNS-menetelmällä trendi. Viimeisten 25 vuoden havainnosta lasketun eksponenttitrendin(1) mukaan yksityisen kulutuksen määrä on kasvanut 2.3 prosentin vuosivauhdilla. Viimeisen 10 vuoden trendin mukaan kasvu on laman takia ollut 0 prosenttia vuodessa.
Kuten edellä todettiin, kotitaloudet tekevät kulutuspäätöksensä käytettävissä olevan tulon asettamissa rajoissa. Yksityinen käytettävissä oleva tulo oli vuonna 1995 306.4 mrd mk. Kun kulutus oli 295.9 mrd mk, jäi siis tulevia hankintoja varten säästöön 10.5 mrd mk eli 3.4 prosenttia käytettävissä olevasta tulosta.
Säästämisen osuus käytettävissä olevasta tulosta vaihtelee suhdannekehityksen mukaan. Vuoden 1990 säästämisaste on poikkeuksellisen pieni. Edellisenä vuonna se oli jopa negatiivinen, eli kulutus oli suurempi kuin käytettävissä oleva tulo, mutta vuoden 1991 säästämisaste oli taas yli 5 prosenttia käytettävissä olevasta tulosta.
Kun maatilalle ostetaan traktori tai tehtaaseen kone tai, kun kauppias suurentaa varastoaan, ei ole kysymys hyödykkeen joutumisesta tuotantosektorista kulutussektoriin, vaan traktori, kone ja varaston lisäys siirtyvät tuottajalta toiselle tuottajalle. Näin tapahtuu tuotannossa tarvittavan pääoman muodostuminen.
Pääomaa ovat tuotetut tuotannontekijät, kuten koneet, laitteet, tehdasrakennukset jne. Jokapäiväisestä kielenkäytöstä poikkeavasti raha tai arvopaperit eivät ole pääomaa taloustieteellisessä tarkastelussa. Taloustieteessä pääomalla tarkoitetaan reaalipääomaa eli tuotantovälineitä, koneita, rakennuksia jne. Vastaavasti pääomanmuodostuksella eli investoinneilla tarkoitetaan reaalipääoman hankkimista.
Henkilö voi ostaa osakkeita ja siis panna rahansa säästöön tällä tavalla. Osakkeet ovat hänen kannaltaan säästettyjen (=kuluttamatta jätettyjen) tulojen säilytysmuoto. Osakkeita myynyt yritys voi sen sijaan rahat saatuaan ostaa niillä tarvitsemiaan koneita eli suorittaa koneinvestointeja, lisätä hallussaan olevaa tuotantopääomaa.
Tämä yksityisen sektorin sijoitus- eli investointitoiminta eli pääomanmuodostus koostuu kiinteästä pääomanmuodostuksesta ja varastojen lisäyksestä. Pääomanmuodostuksen osuus kokonaiskysynnästä vuonna 1996 oli 12 prosenttia eli 92.4 mrd mk eli jonkin verran pienempi kuin vuonna 1980 ja paljon pienempi kuin laman alkaessa 1990. Laman jälkeen ei investointitoiminta ole vieläkään päässyt vauhtiin, sillä normaalisti pääomanmuodostuksen osuus kokonaiskysynnästä pyörii 20 prosentin suuruusluokassa. Tämä merkitsee, että normaalioloissa noin joka viidennellä markalla ostetaan tavaroiden ja palvelusten tuotannossa tarvittavia hyödykkeitä.
Noin joka viides markka sijoitetaan tuotannolliseen tarkoitukseen.
Osa esim. koneista käytetään entisten kuluneiden ja käytöstä poistettavien koneiden korvaamiseen, osa - enemmän kuin puolet bruttoinvestointien määrästä - merkitsee todellista lisäystä tuotannolliseen pääomaan. Tämä tuotannollisen pääoman eli pääomakannan kasvu on tuotannon tehostumisen ja kasvun sekä siten elintason nousun tärkeimpiä edellytyksiä.
Taulukossa T2.3 on esitetty kiinteän pääoman bruttomuodostuksen jakautuminen tuotannonaloittain ja hyödykeryhmittäin. Taulukon loppusumma poikkeaa huoltotaseessa esiintyvästä, koska tästä puuttuvat varastoinvestoinnit.
Pääomanmuodostuksen rakennetta voidaan tarkastella monelta kannalta. Esim. vuoden 1996 pääomanmuodostuksen kokonaissummasta (92.4 mrd mk) nettoinvestointien osuus on 74 prosenttia ja uusintainvestointien (=poistot) 26 prosenttia. Kiinteän pääomanmuodostuksen osuus taas on 97 prosenttia ja varastojen muutoksen 3 prosenttia.
Kiinteästä pääomanmuodostuksesta puolestaan on yksityisen osuus viisi kuudesosaa ja julkisen vain yksi kuudennes. Edelleen kiinteästä pääomanmuodostuksesta on, kuten taulukosta T2.3 nähdään, tuotantotoiminnassa käytettyjen koneiden ja kaluston osuus kaksi viidesosaa, rakennusten osuus on normaalisti noin puolet, laman jälkeen hieman vähemmän.
Vuodesta 1970 vuoteen 1989 pääomanmuodostus kasvoi 2.9 prosentin vuosivauhdilla. Välille sattuu sekä nousua että laskua, sillä vuosina 1976-78 se supistui kolmena peräkkäisenä vuotena. Vuonna 1978 pääomanmuodostus oli 20 prosenttia pienempi kuin 1975. Vasta vuonna 1983 ylitettiin vuoden 1975 taso. Viimeisten 10 vuoden aikana pääomanmuodostus on supistunut voimakkaasti, niin että trendimuutos on ollut -5.9 prosenttia vuodessa.
| 1980 | 1990 | 1996 | ||
| % | % | % | mrd mk | |
| Poistot | 59 | 59 | 26 | 35513 |
| Säästäminen | 30 | 22 | 95 | 87.7 |
| Vaihtotasevaje | 11 | 19 | -21 | -19.6 |
| Pääomanmuodostus | 100 | 100 | 100 | 92.4 |
| Kehitys 1980 = 100 | 100 | 142 | 90 | -0.7%/v |
Asko Korpela 19970901 o : Asko.Korpela@kolumbus.fi
Pääomanmuodostus rahoitetaan säästämisellä. Säästämistä ei tapahdu vain kotitalouksissa, vaan myös yritykset ja julkinen valta säästävät ja rahoittavat näin itse osan pääomanmuodostuksesta. Uusintainvestoinnit rahoitetaan poistoilla. Osa pääomanmuodostuksesta saatetaan rahoittaa myös ulkomaisella rahoituspääomalla eli vaihtotaseen alijäämällä. Taulukossa T2.4 on esitetty näiden rahoituserien rakenne ja säästämisen (samalla myös pääomanmuodostuksen) kehitys verrattuna vuoteen 1980. Nähdään kuinka vuoden 1996 vaihtotasevaje on negatiivinen eli vaihtotaseessa on ylijäämä ja säästämisellä rahoitetaan paitsi pääomanmuodostus, myös vaihtotaseen ylijäämä.
Kolmas suuri päätöksentekijä on julkinen valta. Valitsemamme edustajat kunnallisvaltuustossa ja eduskunnassa päättävät, miten osa tuloistamme käytetään. Järjestyksen ylläpitäminen ja maanpuolustus vaativat osansa kansantalouden kokonaistuotannosta. Näistä asioista päättäminen perheittäin tai yrityksittäin ei olisi mahdollista. Esim. koulutuksesta ja sairaanhoidosta olisi ehkä mahdollista päättää myös yksityisesti, mutta meillä on nähty parhaaksi ratkaisuksi myös niiden järjestäminen julkisen vallan toimesta. Julkisen kulutuksen osuus markkinoiden kokonaiskysynnästä oli vuonna 1996 17 prosenttia eli 125.7 mrd mk. Tämän lisäksi tulee julkinen pääomanmuodostus 15.1 mrd mk eli 2 prosenttia kokonaiskysynnästä. Näin koko julkisen sektorin osuus kokonaiskysynnästä on 19 prosenttia eli 140.8 mrd mk.
Kulutuksen ja pääomanmuodostuksen osalta julkinen sektori on lopullinen päätöksentekijä. Mutta nämä menot ovat vain 37 prosenttia julkisen sektorin kokonaismenoista. Lopun muodostavat tulonsiirrot. Tulonsiirrot ovat laman johdosta kaksinkertaistuneet. Ennen lamaa julkisen sektorin menot jakautuivat suunnilleen puoliksi kulutuksen ja tulonsiirtojen kesken.
Julkisen talouden menot ovat aivan viime vuosiin saakka kasvaneet suhteessa bruttokansantuotokseen ja kokonaiskysyntään. Vielä vuonna 1970 julkisen sektorin menot olivat 39 prosenttia bruttokansantuotoksesta ja vuonna 1980 42 prosenttia, mutta vuonna 1990 jo 50 prosenttia ja 1996 julkisen sektorin kautta kulki summa, joka oli peräti 69 prosenttia bruttokansantuotoksesta. Julkisen kulutuksen reaalinen (=määrän) kasvu on viimeisen 25 vuoden trendin mukaan ollut 3.4 ja viimeisen 10 vuoden aikana vastaavasti 0.7 prosenttia vuodessa. Bruttokansantuotoksen vastaavat kasvuluvut 2.5 ja 0.2 on siis selvästi ylitetty, varsinkin näin on tapahtunut 1970-luvulla. Julkisen talouden osuutta kansantaloudesta on tapana mitata myös bruttoveroasteella.
Bruttoveroaste =
Vuonna 1995:
Vuonna 1980 bruttoveroaste oli 33% vuonna 1990 se oli 46% ja vuonna 1995 47%. Merkityksellisimmät julkisen talouden ratkaisut tehdään valtion-taloudessa. Kuntien tulo- ja menotalous on yhteensä lähes yhtä suuri kuin valtion tulo- ja menotalous. Kun kuntia on yli 400, on yhden kunnanvaltuuston ratkaisujen kansantaloudellinen merkitys eduskunnan ratkaisuihin verrattuna vähäinen.
On mielenkiintoista todeta, että vielä 1930-luvun alussa veroilla koottiin vain puolet valtion tuloista; toinen puoli saatiin huomattavalta osalta valtion omistamien metsien, kiinteistöjen, rautateiden ym. liikelaitosten tuottoina.
Valtion menoissa on viime vuosikymmenien kuluessa tapahtunut ratkaisevia muutoksia. Kulutusmenojen osuus oli vuonna 1938 ylivoimaisesti suurin eli 43 prosenttia, nyt se on alle 30 prosenttia. Nyt menojen suurin ryhmä on siirtomenot, jotka käsittävät noin kaksi kolmasosaa budjetin menoista.
Vuonna 1938 siirtomenojen osuus oli vain 20 prosenttia kokonaismenoista. Myös reaalisijoitusten osuus - joskaan ei tietysti määrä - on hieman supistunut, mutta lainanannon osuus on noussut melkein kolminkertaiseksi.
Budjetin eli valtion vuotuisen tulo- ja menoarvion rakenne antaa kuvan julkisen talouden tämänhetkisistä tehtävistä ja niiden keskinäisistä taloudellisista suuruussuhteista.
1. Talouspolitiikka. Budjetti on hallituksen tärkein talouspolitiikan väline. Julkisen kulutuksen ja julkisen pääomanmuodostuksen tarkastelu erillään yksityisestä on perusteltua paitsi tietenkin sen vuoksi, että näkisimme miten verovaramme käytetään, myös puhtaasti talouspoliittiselta kannalta. Talouspolitiikan päämääristä tärkeimpiä on kansantulon kasvun pysyttäminen tasaisena. Koska julkinen kysyntä on suureksi osaksi yhden päätöksentekijän, maan hallituksen säädeltävissä, sitä on mahdollisuus melko nopeasti lisätä silloin, kun yksityinen kysyntä heikkenee ja vähentää silloin, kun yksityinen kysyntä näyttää paisuvan normaalia suuremmaksi. Näin saadaan kokonaiskysynnän vaihteluita tasoitetuksi.
2. Sosiaalipolitiikka. Talouspolitiikan ohella sosiaalipolitiikan harjoittaminen on julkisen sektorin tärkeä tehtävä. Sosoaalipoliittiset tulonsiirrot suurituloisilta pienituloisille käsittävät eri muodoissaan lähes puolet budjetin koko menopuolesta. On huomattava, että tulonsiirrot eivät taloudellisessa mielessä ole julkista kulutusta sen enempää kuin pääomanmuodostustakaan.
Voimme hyvin pitää valtiota suurena yrityksenä, joka tuottaa meille erilaisia hyödykkeitä, etupäässä palveluksia, jotka näkyvät taulukon T2.5 menopuolella. Näiden hyödykkeiden tuottamiseen tarvittavat tuotannontekijät valtio menoillaan ostaa. Yleisen järjestyksen, sosiaaliturvan, rakentamiensa teiden koulujen ym. laitostensa palveluksia valtio myy kuluttajalle veroina ym. maksuina saamiaan korvauksia vastaan. Kuluttajan kannalta valtio on tässä suhteessa rinnastettavissa tuotantosektoriin. Näin ymmärrettynä esim. verot ovat maksu teiden käytöstä, opetuksesta, sairaanhoidosta jne...
Tältä kannalta tarkasteltuna kuitenkin kaksi tärkeätä periaatetta erottaa julkisen talouden yrityksestä. Toinen on pakkoperiaate toinen taas ilmaisperiaate. Yksityinen yritys voi saada tuloja ainoastaan siten, että joku vapaaehtoisesti ostaa sen tuotteita, mutta valtio käyttää verotusoikeuttaan eikä kysy, haluaako verotettava maksaa vai ei. Toisaalta valtio ei myöskään peri aina täyttä hintaa palveluksistaan, vaan luovuttaa niitä joko täysin ilmaiseksi tai kustannuksia huomattavastikin alempaan hintaan kansalaisten käytettäväksi.
Edellä tarkasteltiin Suomen kansantalouden markkinoilla vuoden mittaan kaupan olevien hyödykkeiden kokonaismäärää, kiinnitettiin huomiota siihen, mihin tarkoitukseen hyödykkeitä kysyttiin, minne hyödykkeet menevät. Samaa hyödykkeiden kokonaismäärää voidaan luonnollisesti tarkastella myös sen mukaan, mistä ne tulevat eli mistä osista kansantalouden kokonaistarjonta muodostuu.
Kansantalouden kannalta kaikki tarjonta markkinoilla on tavaroiden ja palvelusten tuotantoa. Tässä mielessä tuotanto sisältää sekä tavaroiden valmistuksen että niiden myymiseksi tarvittavan palvelun. Tuotanto tapahtuu yrityksissä. Periaatteessa tuotanto on samaa tuotannontekijäin, työn, pääoman ja maan yhdistämistä tapahtuipa se missä tuotannon vaiheessa hyvänsä. Sen vuoksi voimmekin tässä yhteydessä käsitellä kotimaista tarjontaa yhtenä kokonaisuutena. Vuonna 1996 Suomen kotimainen tarjonta eli bruttokansantuotos oli 575 mrd mk eli 77 prosenttia kokonaistarjonnasta. Loput 23 prosenttia oli tuonnin osuutta.
Otammepa melkein minkä hyvänsä kulutus- tai pääomahyödykkeen ja tarkastelemme sen tuotantoa, meidän on mielessämme helppo jakaa se kolmeen vaiheeseen:
Tähän tapaan myös kansantalouden tuotanto yrityssektorissa jaotellaan. Alkutuotantoon kuuluvat maa- ja metsätalous ja kaivannaisteollisuus, jalostukseen tehdasteollisuus, rakennusteollisuus ja energiantuotanto ja palveluun liikenne, kauppa, pankit ja vakuutus, yleinen hallinto ym. palvelut. Vuonna 1938 näiden kolmen elinkeinohaaran osuudet kokonaistuotannosta eli tuotantokustannushintaisesta bruttokansantuotoksesta (= bruttokansantuotos markkinahintaan - välilliset verot + elinkeinotuki) olivat suunnilleen yhtä suuret. Alkutuotannon osuus on supistunut niin, että se nykyään on vain 4 prosenttia kokonaistuotannosta.
Vuonna 1938 puolet työvoimasta oli sidottu maatalouteen, nyt maatalouden työvoimaosuus on selvästi alle 10 prosenttia koko kansantalouden työvoimapanoksesta, mutta palvelusektorin (yksityinen ja julkinen) osuus työvoimapanoksesta on lähes kaksi kolmannesta.
Taulukosta T2.6 nähdään alkutuotannon, jalostuksen ja palvelun sekä julkisen sektorin tuotanto- ja työvoimaosuuksien kehitys viimeisen 16 vuoden aikana. Alkutuotannon volyymi on tämän ajan pysynyt lähes muuttumattomana, jopa hieman pienentynytkin. Samanaikaisesti sekä jalostustuotannon että palvelun volyymi on kaksinkertaistunut. Vastaavasti maatalouden työvoimaosuus on pudonnut.
Maataloudesta ja maaseudulta siirtyi työvoimaa muihin elinkeinoihin vuosina 1955-65 noin 10 000, ja sen jälkeen noin 20 000 henkeä vuodessa. Viime vuosina maaltamuutto on kuitenkin lähes pysähtynyt. Tämä on osoitus erittäin noperve ollut täysin tyydytetty. Elintarvikkeiden kysyntä on voinut siis kasvaa vain väestön kasvun tahdissa. Tämä kysyntä on teknisen kehityksen ansiosta voitu tyydyttää yhä pienemmällä työpanoksella. Maataloudesta vapautunut työpanos on vastaavasti siirtynyt muuhun tuotantoon.
Koko bruttokansantuotos on nimellisesti kasvanut keskimäärin 10.4 prosentin vuosivauhdilla vuosina 1971-95 ja 3.8 prosentin vuosivauhdilla vuosina 1986-95. Samaan aikaan on yleinen hintatasaso noussut 25 vuoden aikavälillä 7.7 ja viimeisten kymmenen vuoden aikana 3.6 prosentin vuosivauhdilla, joten bruttokansantuotoksen reaalinen kasvu on ollut 2.5 prosenttia 25 ja 0.2 prosenttia 10 viimeksi kuluneen vuoden aikana. Öljykriisi ja sen seurausilmiöt aiheuttivat 1970-luvun puolivälin jälkeen useita vuosia kestäneen laman. Bruttokansantuotoksen kasvu vuosina 1975-77 jäi keskimäärin alle yhden prosentin. Vuosina 1979-80 koettiin lyhytaikainen, mutta melko voimakas nousukausi. Vuonna 1991 koettiin bruttokansantuotoksen määrässä ennakkotietojen mukaan ennennäkemätön yli 7 prosentin supistuminen. Bruttokansantuotos supistui vielä tästäkin kahden seuraavan vuoden aikana ja oli vuonna 1993 pienempi kuin 1987. Sen jälkeen on lamaa edellinen huippu saavutettu uudelleen, mutta paljon pienemmällä työpanoksella ja kaksinumeroinen työttömyysaste näyttää väistämättömältä kauas tulevaisuuteen saakka.
Tuotantosektorin muodostavat noin 170 000 maatilaa, 10 000 teollista ja käsityöyritystä sekä noin 30 000 kaupallista ja palveluyritystä.
Nämä yli 200 000 tuotantoyksikköä päättävät, mitä talouselämä tuottaa ja missä suhteissa tuotannontekijöitä käytetään.
Päivittäisessä talouspoliittisessa keskustelussa vedotaan usen tuottavuuden nousuun. Mitä tarkoittaa tuottavuus? Ja mitä tuottavuuden nousu? Kun tuotantokustannushintaisen bruttokansantuotoksen määrä jaetaan sen aikaansaamiseen käytetyn työpanoksen määrällä, saadaan tässä tarkoitettu tärkeä työn tuottavuus eli tuotannon määrä työntekijää kohti. Tuottavuuden nousu tarkoittaa tietenkin tuottavuuden muutosta vuodessa. Kysymys on siis siitä montako prosenttia enemmän tänä vuonna yksi työntekijä saa aikaan tuotantoa kuin viime vuonna. Tuottavuuden nuosu perustuu tekniikan kehitykseen ja parempaan työn organisointiin.
Taulukossa T2.7 on esitetty tuottavuuden kehitys elinkeinohaaroittain. Se on ollut alkutuotannossa (= maa- ja metsätaloudessa) vuosien 1980-96 välillä 4.3 prosenttia vuodessa. Teollisuuden tuottavuus on kehittynyt 5.1 prosentin vuosivauhdilla vuosina 1980-96. Palvelun ja julkisen sektorin tuottavuudet ovat kehittyneet viimeisen 16 vuoden aikana selvästi alle kansantalouden keskiarvon (2.8 prosenttia vuodessa), eli keskimäärin 2.0 ja 0.2 prosenttia vuosina 1980-96.
Myös ulkomaankaupan merkitystä kansantaloudessa voidaan arvioida toteamalla viennin ja tuonnin yhteissumman ja bruttokansantuotoksen suhde. Vuonna 1996 viennin ja tuonnin summa oli 57 prosenttia bruttokansantuotoksesta. Ennen lamaa ja laman alussa ulkomaankaupan osuus kokonaistarjonnasta supistui voimakkaasti, mutta juuri ulkomaankauppa on vetänyt Suomen pois lamasta. Tällä tavoin lasketuista tilastoista voidaan todeta, että mitä pienempi maa, sitä riippuvaisempi se on ulkomaankaupasta. Suuren maan alueelle mahtuu monipuolinen yhdistelmä luonnonvaroja ym. tuotannollisia resursseja ja sen vuoksi vain vähäinen osa tarvittavista hyödykkeistä joudutaan hankkimaan ulkomaankaupalla. Venäjä (Neuvostoliitto) ja Yhdysvallat ovat tunnetusti bruttokansantuotoksiinsa nähden vähiten ulkomaankaupaa käyvät maat. Näissä maissa sekä Kiinassa ja Intiassa asuu lähes puolet maailman väestöstä, mutta nämä maat ovat myös vähiten riippuvaisia ulkomaankaupastaan. Myös Euroopan suurissa teollisuusmaissa Saksassa, Ranskassa ja Englannissa ulkomaankaupan osuus on selvästi pienempi kuin Suomessa.
Kaupan vapautuminen määrällisistä rajoituksista ja tullien merkityksen väheneminen ovat luonnolliset selitykset ulkomaankaupan kansantuotososuuden kasvulle. Vielä 1930-luvulla tulli merkitsi keskimäärin 25 prosentin lisää tuontitavaran hintaan. Tullitulot muodostivat samaan aikaan 30 prosenttia valtion tuloista. Nykyään Suomen tuontitavaran keskimääräinen tullitaso on muutama prosentti ja tullitulot noin 2 prosenttia valtion tuloista.
Suomen viennin ulkomailla kohtaamat tulliesteet ovat alentuneet vastaavasti. Tullien merkityksen pieneneminen sekä kuluttajan kannalta että valtion tulojen lähteenä on johtanut siihen, että yhä useampien hyödykkeiden tuotanto on kestittynyt sinne, missä niitä luonnonolosuhteiden, kustannustekijäin tai suurtuotannon etujen perusteella voidaan edullisimmin tuottaa. Epäilemättä esim. Suomen paperivienti olisi viimeisten viidentoista vuoden aikana kasvanut voimakkaasti tullien pysyessä ennallaankin, mutta tullien suhteellisen merkityksen aleneminen on entisestäänkin nopeuttanut paperinviennin kasvua. Samoin esim. ulkomaisten kestokulutushyödykkeiden kysyntä Suomessa olisi kasvanut myös tullitason pysyessä ennallaan, mutta tullitason ja siis myös kuluttajan maksaman hinnan alentuminen tulotasoon verrattuna on entisestäkin lisännyt näiden hyödykkeiden kysyntää. Mitä vapaampi ulkomaankauppa on, sitä paremmin kansantalous pääsee erikoistumaan niiden hyödykkeiden tuotantoon, joihin sillä on parhaat luontaiset edellytykset.
Neljäs kokonaiskysynnän osa on vienti. Osa Suomen kansantalouden aikaansaamasta tuotannosta markkinoidaan ulkomaille tyydyttämään ulkomaista kysyntää. Vientikysynnän osuus kokonaiskysynnästä oli vuonna 1996 29 prosenttia.
Viennin arvo oli vuonna 1996 1.4 kertaa niin suuri kuin 1990 ja 3.3 kertaa niin suuri kuin 1980. Jos rahan arvon aleneminen otetaan huomioon, ovat vastaavat vertausluvut 1.5 ja 1.8. Vientihinnat ovat vuodesta 1990 ja 1980 nousseet siis vastaavasti 1.2 ja 1.8 kertaisiksi. Viimeisten 25 vuoden aikana viennin määrä on kasvanut keskimäärin 4.2 prosenttia eli selvästi enemmän kuin bruttokansantuotos (2.5%) vuodessa.
Taulukosta T2.8 näkyy, että Neuvostoliitto oli vuonna 1980 ensimmäisellä sijalla Suomen vientimarkkinoilla, mutta suurten yhteiskunnallisten mullistusten myötä sen ulkomaankauppa on tyrehtynyt ja Saksa, Ruotsi, Britannia ja Yhdysvallat ovat ohittaneet sen. Ennen sotia Englannin osuus oli lähes puolet Suomen viennistä, nyt se on vain kymmenesosa.
Taulukko T2.9 puhuu selvää kieltä viennin monipuolistumisesta ja jalostusasteen kohoamisesta. Vielä 1951, jolloin viennin rakenne oli lähes sama kuin ennen sotia, oli puu- ja paperiteollisuustuotteiden osuus yli 90% koko viennistämme. Vuonna 1996 puu- ja paperiteollisuuden osuus oli enää 30 prosenttia. Viennin jalostusasteen kohoaminen näkyy sekä puu- ja paperiteollisuustuotteiden osuuksien muutoksena jälkimmäisen hyväksi että metalliteollisuustuotteiden ja muun viennin voimakkaana kasvuna.
Kokonaistarjonnan toinen pääkomponentti on tuonti. Useita välttämättömiä hyödykkeitä ei voida lainkaan kotimaassa tuottaa tai niitä on järjetöntä tuottaa suurin uhrauksin, koska niitä voidaan ulkomailta tuoda halvemmalla. Esim appelsiineja ja raakaöljyä on melkein mahdotonta tuottaa Suomessa. Monien kodin koneiden osalta taas tuonti joutuu kilpailemaan korkeatasoisen kotimaisen tuotannon kanssa.
Samat kolme maata ovat sekä vienti- että tuontitilaston kärjessä. Viimeisen 10 vuoden aikana tuonnin kehityksen merkittävin piirre on Venäjän (Neuvostoliiton) osuuden romahtaminen. Tämä johtuu suurilta osin raakaöljyn maailmanmarkkinahinnan putoamisesta 70-luvun öljykriisin jälkeen. Vuonna 1991 silloisen Neuvostoliiton ulkomaankauppa romahti suurten yhteiskunnallisten mullistusten takia vielä puoleen entisestään ja näin suuren vientikysynnän vajauksen syntyminen oli yksi tärkeimmistä Suomen taloudellisen kriisin syistä.
Kotimaisen tuotannon kannalta välttämättömien raaka-aineiden sekä poltto- ja voiteluaineiden osuus tuonnista on noin kaksi kolmannesta. Kulutushyödykkeiden osuus on jatkuvasti kasvanut.
Tuonnin arvo oli vuonna 1996 noin 2.5 kertaa niin suuri kuin vuonna 1980 ja noin 1.2 kertaa niin suuri kuin vuonna 1990. Viimeisten 25 vuoden aikana tuonnin määrän kasvu on ollut keskimää rin 3.4 prosenttia vuodessa.
Yhdistyneiden Kansakuntien tilastoissa maailman maat on asetettu järjestykseen sen mukaan miten suuri on niiden bruttokansantuotos asukasta kohti. Tämän tietolähteen mukaan maailman väestö on nykyään lähes 6 miljardia. Näistä asuu teollistuneissa maissa vajaat 20 prosenttia. Tämän vauraimman viidenneksen - 25 maan - kansantulo asukasta kohti oli 25000 dollaria vuodessa vuonna 1995. Muiden maiden väestön samoin kuin niiden pinta-alan osuus on 4/5, mutta bruttokansantuotos asukasta kohti vain 1000 dollaria vuodessa.
Maailman rikkaimmat. Eri maiden elintasoja vertaillaan usein tunnusluvulla bruttokansantuotos henkeä kohti. Maailmanpankin vuodelta 1995 julkaiseman kansantulotilaston mukaan teollistuneiden markkinatalousmaiden bruttokansantuotostilaston kärjessä oli Sveitsi. Suomessa bruttokansantuotos henkeä kohti oli vuonna 1995 20580 dollaria eli 100000 markkaa. Tämän tilaston heikkous on, että se laaditaan käyvillä valuuttakursseilla, jotka eivät välttämättä heijasta asianomaisten valuuttojen todellista ostovoimaa. Suomen markka oli tilastointiajankohtana jonkin verran yliarvostettu eli sillä sai enemmän dollareita kuin mitä ostovoimakehitys olisi edellyttänyt. Taulukkoon T2.11 on Suomi ja kaikki sitä vauraammat maat asetettu järjestykseen ostovoimapariteetin (PPP=purchasing power parity) mukaan.
Maailman köyhimmät. Maailman köyhimpiä maita ovat Afghanistan, Bangladesh, Burma, Etiopia, Intia, Indonesia, Kenia, Madagascar, Mosambik, Nepal, Nigeria, Pakistan, Sri Lanka, Sudan, Tansania, Uganda ja Zaire. Kaikissa näissä maissa - kaikkiaan 38 maassa - bruttokansantuotos asukasta kohti oli vuonna 1995 alle 500 dollaria. On kuitenkin muistettava, että bruttokansantuotos mittaa nimenomaan markkinoiden kautta kulkevaa tuotantoa. Se merkitsee, että bruttokansantuotos on kovin puuttellinen mitta, kun vertaillaan omavaraistaloudessa elävien maiden elämisen tasoa, henkilökohtaisesta hyvinvoinnista puhumattakaan. Niinpä vain 16 maassa bruttokansantuotos asukasta kohti on alle 1000 dollaria, jos asianomaisen maan valuutan todellinen ostovoima otetaan huomioon.
Maailmanpankin tilasto osoittaa maailman tulonjaon kehittyneen kymmenen viime vuoden aikana kaikkein köyhimmissä maissa epäedulliseen suuntaan. Etelä-Aasiassa ja Saharan eteläpuolella Afrikassa sijaitsevien köyhien maiden henkeä kohti laskettu bruttokansantuotos on viimeisten kymmenen vuoden aikana mieluummin supistunut kuin kasvanut.
Tärkein kansantaloutta koskevan empiirisen eli kokemusperäisen tiedon lähde on kansantalouden tilinpito. Se on yhtenäinen tilipuitteisto, samanlainen kaikissa Yhdistyneiden Kansakuntien jäsenmaissa. Suomen kansantalouden tilinpitoon rekisteröidään taloudellinen toiminta talousyksiköittäin ja taloustoimittain. Tämän mukaan puhutaan institutionaalisesta ja funktionaalisesta tilinpidosta. Institutionaaliselta kannalta kansantalous on jaettu viiteen sektoriin: yritykset, rahoituslaitokset, julkisyhteisöt, voittoa tavoittelemattomat yhteisöt ja kotitaloudet. Funktionaaliselta kannalta tilinpidossa taloustoimia tarkastellaan neljällä sulautetulla tilillä, jotka ovat tuotanto ja sen käyttö, tulot ja niiden käyttö, varallisuuden muodostus ja sen rahoitus sekä Suomen ja ulkomaiden väliset taloustoimet.
Taulukossa T2.13 on edellä mainitun neljän sulautetun tilin lisäksi yksityisen sektorin (=kotitaloudet ja voittoa tavoittelemattomat yhteisöt) sekä julkisen sektorin tili.
Tilillä 1 on tavallaan koko kansantalous pähkinänkuoressa. Vasemmalla puolella on esitetty bruttokansantuotoksen koostumus kustannuslajeittain, eli se mihin yritykset ja julkinen sektori käyttävät rahansa tuotantotoiminnassa. Tärkein kustannuserä on työpalkat ja niihin kiinteästi liittyvät sosiaaliturvamaksut, jotka yhdessä muodostavat 52 prosenttia bruttokansantuotoksesta. Toimintaylijäämä muodostuu yrittäjätulosta ja yrityksen voitosta. Osa bruttokansantuotoksesta käytetään vuoden aikana kuluneen kiinteän pääoman korvaamiseen uudella. Tietenkin tämänkin kokonaistuotannon osan tuottamiseen tarvitaan palkkoja ja yrittäjän panosta, mutta koko kansantalouden kannalta tämä osa tuotannosta ostetaan yritysten tuotantovälineistään tekemien poistojen avulla. Bruttokansantuotoksen markkinahintaa ovat lisäämässä välilliset verot. Tukipalkkiot taas on merkitty tilille miinus-merkkisinä, koska bruttokansantuotoksen markkinahinta alenee niiden määrällä.
Tilin 1 oikealla puolella on kokonaiskysyntä - eli se mihin käyttöön bruttokansantuotos joutuu - jaettu tärkeimpiin osiinsa. Suurin kokonaiskysynnän komponentti on yksityiset kulutusmenot, joiden osuus on 54 prosenttia bruttokansantuotoksesta. Osa kulutushyödykkeistä hankitaan ja käytetään julkisen sektorin päätöksellä. Osan tuotannosta käyttävät yritykset ja julkinen sektori pääomakannan ylläpitämiseen ja kasvattamiseen. Osa tuotannosta menee vientiin, mutta sitä korvaa hyödykemarkkinoilla tarjona oleva tuonti, joka on tämän takia merkitty tilille miinusmerkkisenä. Tällä tilillä esiintyvä vähäinen tilastollinen ero jahtuu siitä, että oikean ja vasemman puolen tiedot kerätään eri lähteistä: vasen puoli pääasiassa verotustilastosta, oikea puoli sektorikohtaisilla selvityksillä.
Tilin 2 vasemmalla puolella on selvitetty käytettävissä oleva tulo tulotyypeittäin, sekä oikealla puolella tulon käyttö kulutukseen ja säästämiseen. On huomattava, ettei tältä tililtä saada vielä tulotyyppien perusteella tietoa käytettävissä olevan tulon jakautumisesta sektorikohtaisesti. Esim palkkoihin sisältyvät vielä välittömät verot, joten ne eivät sellaisenaan ole kotitalouksien käytettävissä.
Tilillä 3 on selvitetty pääomanmuodostuksen jakaantuminen varastojen muutoksiin ja kiinteään bruttopääomanmuodostukseen sekä ilmaistu ulkomaisen rahoituksen suuruus. Nettoluotonanto ulkomaille on siis luettava: pääomanmuodostuksesta syntyneen ulkomaisen velan supistuminen eli vaihtotaseen ylijäämä. Tämä ei ole normaali tilanne, vaan tavallisesti vaihtotase on alijäämäinen ja silloin luotonanto ulkomaille on negatiivinen eli luottoa saadaan ulkomailta ja sillä rahoitetaan pääomanmuodostusta. Ulkomaisilla velkojilla on silloin 'rahaa kiinni' vuoden aikana tapahtuneessa Suomen tuotantokoneiston lisäyksessä. Oikealla puolella on pääomanmuodostuksen rahoitus pääpiirteissään.
Tilillä 4 on tuonnin ja viennin jakaantuminen tavaroihin ja palveluksiin sekä vaihtotaseen ylijäämä, joka käytännössä on sama kuin tilillä 3 esiintyvä nettoluotonanto ulkomaille. Tileillä 5 ja 6 on esitetty yksityisen sektorin ja julkisen sektorin tulot ja niiden käyttö.
1. Kysyntä on kansantalouden kiertokulun liikkeelle paneva voima. Kysyntä ohjaa tuotannontekijät käytettäväksi mahdollisimman kannattavaan tuotantoon. Kun muotiin tulleen hyödykkeen kysyntä lisääntyy, sen valmistamiseksi tarvittavien tuotannontekijöiden kysyntä lisääntyy vastaavasti. Vanhentuneiden ja kannattamattomien hyödykkeiden valmistuksesta siirtyy tuotannontekijöitä kannattaville aloille.
2. Suomen kansantalouden markkinoiden kokonaiskysyntä ja kokonaistarjonta voidaan esittää kuvion K2.3 mukaisena yhteenvetona. pystyviivan vasemmalla puolella ovat kotimainen kysyntä ja tarjonta ja niiden suhteellinen jakautuminen ja oikealla puolella ulkomaankaupan osuus Suomen kansantaloudessa.
1. Kulutuskysynnän osuus kokonaiskysynnästä on lähes puolet. Kulutusta ovat kaikki ne tavarat ja palvelukset, joita kotitaloudessamme käytämme elämiseen, asumiseen, vaatetukseen ym. tarkoituksiin. Kuluttajan tarpeiden tyydyttäminen on taloudellisen toiminnan tärkein päämäärä. Sen vuoksi kulutuskysyntä on kysynnän osatekijöistä tärkein. Ruoan, vaatetuksen ym. välttämättömyyskulutuksen osuus on viimeisten viidentoista vuoden aikana jatkuvasti alentunut. Elintasomme nousua kuvaa muun kuin välttämättömyyskulutuksen osuuden jatkuva kasvu.
2. Pääomanmuodostusta ovat koneet ja tuotantolaitokset, siis se osa kansantalouden tuotannosta, jota kuluttajat eivät käytä kotonaan omiin tarpeisiinsa, vaan joka käytetään yrityksissä uuden tuotannon aikaansaamiseen. Kolmannes vuotuisesta pääomanmuodostuksesta menee kuluneen pääoman korvaamiseen ja kaksi kolmannesta on todellista lisäystä kansantalouden pääomavaroihin. Pääomanmuodostus on 90-luvun laman aikana voimakkaasti supistunut eikä vielä vuosikymmenen puolivälissäkään ole päässyt vauhtiin.
3. Julkinen valta, eli valtio ja kunnat päättävät, miten 17 prosenttia Suomen kansantalouden markkinoilla tarjona olevista hyödykkeistä käytetään Teiden rakentamisesta, opetuksesta ym. päättävät edustajamme eduskunnassa ja kunnanvaltuustossa. Noin viisi kuudennesta julkisesta kysynnästä joutuu kulutukseen, loput on pääomanmuodostusta. Budjetti on tärkein kansantaloudessa harjoitettavan talouspolitiikan väline. Budjetin avulla voidaan kokonaiskysynnässä tapahtuvia heilahteluita tasoittaa. Budjetin avulla tapahtuvat sosiaaliset tulonsiirrot suurituloisilta pienituloisille. Periaatteessa julkista sektoria voidaan pitää suurena yrityksenä, joka tuottaa meille palveluksia veroina saamiaan maksuja vastaan.
1. Neljä viidesosaa Suomen kansantalouden markkinoilla tarjona olevista hyödykkeistä tuotetaan kotimaassa. Tuotannon kolme pää sektoria ovat:
Maa- ja metsätalouden osuus kansantalouden tuotannosta ja työvoimasta on supistunut tuotannon määrän silti kasvaessa. Kaupan ja palveluelinkeinojen osuudet sekä tuotannosta että työvoimasta ovat vastaavasti kasvaneet.
1. Vienti on kokonaiskysynnän neljäs osatekijä. Vientikysynnän osuus kokonaiskysynnästä on suunnilleen saman suuruinen kuin pääomanmuodostuksen ja julkisen kysynnän osuudet. Saksa, Ruotsi ja Englanti ovat kolme tärkeintä vientimaatamme. Viennin pohja on laajentunut ja riippuvuus yhden maan kysynnästä on vähentynyt. Tavaravalikoima on monipuolistunut ja jalostusaste kohonnut. Nykyään on puu- ja paperiteollisuustuotteiden osuus Suomen viennistä vain vajaa puolet.
2. Toinen tarjonnan sektori on tuonti. Saksa, Ruotsi ja Englanti ovat perinnäisesti olleet Suomen tuonnin tärkeimmät maat. Kotimaisen tuotannon kannalta välttämättömien raaka-aineiden sekä poltto ja voiteluaineiden osuus tuonnista on enemmän kuin puolet. Pääomahyödykkeiden osuus tuonnista on viimeisen kahdenkymmenen vuoden kuluessa huomattavasti supistunut.
1. Muuttujan X eksponenttitrendi on muotoa X = a
bt, missä
a = havaintoaineistosta riippuva vakio, b = 1 + kasvuprosentti/100 ja t
= aika
Alkuun o Yksityiskohtainen sisällysluettelo o AJK kansantalouden kurssit o AJK kotisivu
Asko Korpela, kansantaloustieteen lehtori, Helsingin kauppakorkeakoulu
Asko Korpela 970818 (960929) o Asko.Korpela@kolumbus.fi
[ccc]