Asko Korpela: Kansantalouden
peruskurssi:
Osa 2 KOTITALOUS JA YRITYS
(Asko.Korpela@kolumbus.fi) o Sisällysluettelo
o AJK kurssit o AJK
kotisivu
6.1 Työvoiman tarjonta
o Palkkaerojen syyt
o Miten palkan korkeus määräytyy
o Tuponeuvottelujen historiaa
o Tuponeuvotteluiden argumentit
6.2 Pääoma ja korko
o Investoinnin rajatehokkuus
6.3 Voitto kehityksen houkuttimena
Yhteenveto: Tuotannontekijämarkkinat
Kuvio: K6.1 MEI funktio
Tässä luvussa keskitytään tarkastelemaan tuotannontekijöiden hinnan-muodostusta. Mitkä seikat vaikuttavat mikrotasolla palkan, koron ja voiton korkeuteen? Tässä ollaan tekemisissä alussa esitetyn kenelle kysymyksen kanssa.
Työ on tuotannontekijöistä tärkein. Työpalkkojen osuus oli vuonna 1990 koko Suomen kansantaloudessa maksetuista tuotannontekijäkorvauksista 66 prosenttia. Niiden osuus oli itse asiassa vielä tätäkin suurempi, silla suuri osa elinkeinotulosta sekä yrittäjätoiminnasta saadusta voitosta on todel-lisuudessa korvausta elinkeinonharjoittajan omasta työpanoksesta.
Suurten yhtiöiden johtajat pääsevät Suomessakin yli 1 000 000 mk vuosituloihin, siis yli 100 000 mk kuukausipalkkaan. Valtion laitosten pääjohtajien kuukausipalkka on sekin 100 000 mk:n luokkaa, professori saa noin 25 000 mk kuukaudessa. Myyjän palkka jää alle 10 000 mk kuukau-dessa.
1. Työn laatu. Osa palkkaeroista on helppo ymmärtää. Erot työn laadussa, sen miellyttävyydessä vaativat eroja palkoissa. Tällöin palkkaero on korvaus työhön liittyvästä vastuusta, työn vaaroista tai likaisuudesta tai muista sellaisista tekijöistä. Samoin työn epäsäännöllisyys, yötyö, sunnuntaityö on korvattava erikseen. Toisaalta taas saattaa olla olemassa tehtäviä, jotka ovat niin haluttuja, että niihin on jatkuvasti tarjokkaita, vaikka palkka olisi suhteellisen alhainenkin. Ehkä jotkut virkamiehet ovat tästä syystä alhaisella palkalla.
2. Työvoiman laatu. Jos kaikki työvoima olisi samanlaista, olisivat kaikki palkkaerot ymmärrettävissä korvauksena eroista työn laadussa. Näin ei kuitenkaan ole, vaan ihmisen kyvyissä ja taidoissa on suuria eroja. Siis osan palkkaeroista selittävät erot työvoiman laadussa. Tuskin on olemassa tietyn tehtävän kannalta kahta samanarvoista työntekijää. Toinen on huolellisempi, toinen nopeampi kuin toinen. Erot työvoiman laadussa saattavat äärimmil-lään olla niin suuret, että jonkin työpanos on lajissaan ainutlaatuinen. Huomattavan taidemaalarin tai laulajan työpanos on niin ainutlaatuinen, ettei kukaan pysty sitä jäljittelemään. Taiteilijan palkkion korkeus on ymmär-rettävissä juuri tältä pohjalta.
3. Koulutuskustannukset. Jos lääkärin vuositulot nousevat 1000000 mk on hänen palkkansa korkeutta ihmeteltäessä muistettava ne kustannukset, joita hän on joutunut maksamaan opiskelustaan. Kalliit koulutuskustannukset ja pitkä koulutusaika on siis eräs palkoissa olevien erojen selitys.
1. Rautainen palkkalaki on vanha pessimistinen selitys palkkatason korkeu-delle. Se perustuu olettamukseen, että väestö kasvaa jatkuvasti nopeammin kuin saatavissa olevien elintarvikkeiden määrä. Tämän johdosta elintar-vikkeet käyvät yhä niukemmiksi, ja palkka yhä tarkemmin kuluu elintarvikkeisiin. Siis reaalinen, todellinen palkka pyrkii asettumaan toimeen-tulominimin tasolle. Toisen version mukaan palkkataso tulee jatkuvasti pysymään sen vuoksi toimeentulominimin tuntumassa, että aina on olemassa työttömiä, jotka ovat halukkaat työhön palkalla millä hyvänsä. Nämä teoriat ovat osottautuneet paikkaansapitämättömiksi.
2. Palkat vapaassa kilpailussa. Edellä tarkasteltiin palkkaeroja, jotka johtuvat toisaalta eroista työssä toisaalta eroista työvoimassa. On luonnollista, että jos palkkaero kahden työn välillä on suurempi kuin näiden töiden miellyttävyydessä oleva ero, työvoimaa siirtyy huonommin palkatusta paremmin palkattuun työhön. Samoin jos palkkaero on suurempi, kuin mitä ero työvoiman laadussa edellyttää, vähäisemmän koulutuksen saanut työvoima pyrkii hankkimaan tarvittavan lisäkoulutuksen ja siirtymään palkkaeron houkuttelemana vaativampiin tehtäviin. Tämä taas lisää paremmin palkatussa työssä olevan työvoiman tarjontaa.
Kun tarjonta kasvaa, syntyy kilpailua työpaikoista. Tämä on omiaan painamaan palkkaa alaspäin tai ainakin hidastamaan sen nousua. Koska samanaikaisesti huonommin palkatun työvoiman tarjonta työvoiman siirtymisen takia pienenee ja siitä tulee puutetta, työnantajien on kilpailtava työvoiman saannista. Kilpailu tapahtuu tarjoamalla korkeampaa palkkaa. Näin siis palkkojen välinen ero pyrkii pienenemääm ja loppujen lopuksi asettumaan tasolle, jolla kumpikaan työ ei houkuttele työntekijöitä siirtymään työstä toiseen. Näin
palkat ovat tasapainossa, kun palkkaerot täysin vastaavat eroja työn laadussa tai työvoiman laadussa.
3. Palkkaneuvottelut. Näin määräytyisivät palkat, jos työntekijät todella kilpailisivat työpaikoista silloin, kun niitä on vähän tarjona tai työnantajat kilpailisivat työntekijöistä palkankorotuksia tarjoamalla silloin kun työvoi-masta on pulaa. Näin ei todellisuudessa ole asian laita. Eivät työntekijät sen enempää kuin työnantajakaan käy huutokauppaa ja ota tai anna työpaikka sen mukaan, kuka tarjoaa eniten tai vaatii vähiten. Kustakin työstä maksetaan tietyn korkuinen työmarkkinajärjestöjen keskinäisissä neuvotte-luissaan sopima palkka riippumatta siitä, onko työvoimaa runsaasti tarjona vai onko siitä puutetta.
Palkat määräytyvät siis työmarkkinajärjestöjen neuvotteluissa.
Tulopoliittisten sopimusten historia alkaa vuoden 1967 lokakuussa suoritetusta devalvaatiosta. Rahan ulkomaisen arvon alentamisella pyrittiin Suomen maksutaseongelmien helpottamiseen.
Devalvaatio synnytti voimakasta hintapainetta, kun tuontitavarat valuuttakurssien muutoksen seurauksena kallistuivat. Tuolloin oli voimassa palkkojen, lainojen, vuokrien ym. indeksisidonnaisuus, toisin sanoen hintojen kohoaminen kohotti automaattisesti palkkoja, lainanlyhennyksiä ja vuokria.
Valtiovalta ja työmarkkinajärjestöt pelkäsivät, että devalvaatio aiheuttaa voimakkaan inflaation, hintojen nousukierteen, jota indeksiehto vielä vahvistaisi. Tämän vuoksi valtiovalta ja etujärjestöt pyrkivät inflaation pysähdyttävään sopimukseen, jolla tähdättiin taloudelliseen vakauttamiseen.
Hintojen kohoamisen vaihtoehdoksi nähtiin hintojen ja palkkojen säilyttä-minen tiukassa valvonnassa. Hinnat ja vuokrat pidettiin kurissa valtuuslain ja hinta- ja palkkaneuvoston avulla, palkankorotukset sidottiin keskitetysti sovittuun yleiskorotukseen.
Ensimmäinen tulopoliittinen sopimus, 'Liinamaan paperi', allekirjoitettiin vuoden 1968 maaliskuussa. Siinä sovittiin vuoden 1969 palkankorotuksista (16 penniä tunnilta) ja maataloustuotteiden hintojen noususta sekä kiellettiin indeksisidonnaisuudet.
Tämän jälkeen tehtiin vastaavia sopimuksia, joissa kaikissa oli keskeisenä sopiminen pennimääristä tuntipalkan korotuksista. Myöhemmissä sopimuksissa on otettu puhtaan pennilinijan asemesta käyttöön sekalinja, jolloin palkkoja korotetaan ensisijaisesti pennimääräisesti, mutta kuitenkin vähintään tietyllä prosentilla. Myös minimipalkasta on joskus sovittu erikseen. Nykyään siitä on kuitenkin luovuttu, koska on havaittu, että minimipalkasta tulee kovin helposti myös maksimipalkka.
Sopimuksiin on myös säännöllisesti liittynyt 'sosiaalipaketti', jossa on sovittu työolosuhteista, työpaikkaterveydenhuollosta, työturvallisuudesta, koulu-tuksesta, työpaikkaruokailusta, perhepolitiikasta ym.
Mitä neuvottelupöydän ääressä puhutaan? Millaisilla perusteluilla työntekijä-puolen edustajat esittävät korotusvaatimuksia ja millaisia vastaväitteitä työnantajapuoli esittää? Jollakin tai joillakin seuraavista väitteistä on kaikissa neuvotteluissa keskeinen asema:
1. Elinkustannukset. Jos elinkustannusindeksi on nousussa, työntekijäpuo-len edustajat vetoavat työntekijäin elinkustannuksissa tapahtuneeseen ja mahdollisesti odotettavissa olevaan nousuun. Jos taas elinkustannusindeksi laskisi, työnantajapuoli vetoaisi tähän.
2. Maksukyky. Jos kyseessä oleva teollisuudenala on kehittynyt hyvin, työntekijäpuoli vetoaa teollisuuden kohonneeseen maksukykyyn. Jos taas alalla on ollut vaikeuksia, työnantajapuoli vetoaa alan huonoon palkan-maksukykyyn.
3. Työn tuottavuus. Jos työn tuottavuus alalla on noussut tai laskenut, jompi kumpi puoli vetoaa tähän.
4. Käypä palkka. Jos muilla vastaavilla aloilla maksetaan korkeampaa tai alhaisempaa käypää palkkaa, tähän vedotaan.
5. Tulo - kustannus. Ammattiyhdistysjohtajat vetoavat niihin edullisiin vaiku-tuksiin, joita palkkatason nousulla on kuluttajien ostokykyyn ja siten koko kansantuloon. Työnantajapuoli vastaa tähän väitteeseen viittaamalla palkan-korotusten kustannustasoa kohottavaan vaikutukseen.
6. Avainalat. Pienempien teollisuudenalojen neuvotteluissa vedotaan sellais-ten avainalojen kuin metalli- ja rakennusteollisuuden neuvotteluissa mahdol-lisesti jo saavutettuihin tuloksiin.
7. Tottumus. Sekä työnantajapuoli että työntekijäpuoli ovat tottuneet sään-nöllisiin palkankorotuksiin. Neuvotteluissa ei juuri koskaan ole kysymys siitä, korotetaanko vai ei, vaan siitä, paljonko korotetaan. Korotus on itsestään selvä.
Molempien työmarkkinaosapuolten edun mukaista on pyrkiä ratkaisuun, jonka avulla korkea ja tasainen työllisyys sekä vakaa hintataso voidaan ylläpitää. Jos palkat kohoavat enemmän kuin alalla tapahtuneen tuottavuuden nousun verran, joudutaan tapahtunut kustannustason nousu siirtämään hinnankorotuksiin. Hinnankorotukset aiheuttavat elinkustannus-ten nousun ja uusia palkankorotusvaatimuksia. Tällä tavoin voi päästä alkuun inflaatiokierre, josta on erityisesti haittaa oman maan tuotteiden kilpailukyvylle sekä kotimaassa että ulkomailla. Liian suurten palkankorotusten vaikutus työllisyyteen saattaa ilmetä juuri siten, että kotimainen tuotanto käy kannattamattomaksi ja työpaikkoja joudutaan sulkemaan.
Periaatteessa täystyöllisyys voitaisiin turvata, jos niillä aloilla, joilla tuottavuuden kasvu - siis tuotantokustannusten aleneminen - on keskimääräistä suurempi, osa tästä kasvusta siirrettäisiin kuluttajille hinnanalennuksina osan joutuessa palkankorotuksina työntekijöille. Sen sijaan aloilla, joilla tuottavuuden kasvu on keskimääräistä pienempi, hintoja pitäisi korottaa ja siten turvata palkankorotusmahdollisuus näilläkin aloilla. Tämän periaatteen noudattaminen käytännössä ei kuitenkaan ole helppoa eikä yksinkertaista.
Pääoma on ihmisen tuottama tuotannontekijä. Se on ikään kuin kiertotie tuotantoon. Pääomahyödykkeitä ei tuoteta niiden itsensä vuoksi vaan sen vuoksi, että niillä voidaan tuottaa lisää kulutushyödykkeitä.
Luultavasti useimmissa kansantaloustieteen oppikirjoissa kautta maailman kiertää tarina siitä, miten ensimmäinen pääomahyödyke syntyi.
Ajatelkaamme, että joskus tuhansia vuosia sitten erään järven rannalla asui kalastaja. Aluksi hän harjoitti ammattiaan käyttämättä lainkaan apuneuvoja, pelkillä käsillään. Hän ehkä sai kalan tunnissa. Kahdeksantuntisen työpäivän aikana hän sai siis kahdeksan kalaa. Eräänä päivänä hän kuitenkin sai uuden ajatuksen, hän keksi verkon. Parin kolmen viikon ajan hän kalastikin vain omiksi tarpeikseen neljä tuntia päivässä, loput neljä tuntia hän käytti verkon kutomiseen. Sillä aikaa kun kalastaja kutoi verkkoaan, tämän yhteiskunnan täytyi tyytyä pienempään kulutukseen.
Mutta kun verkko oli valmis, kalansaaliit nousivat moninkertaisiksi. Verkon kutomisen aikana yhteiskunta pidättyi sen hetken kulutuksestaan voidakseen tulevaisuudessa kuluttaa entistä enemmän. Verkko pääomahyödykkeenä lisäsi yhteiskunnan tuotantoa aivan samalla tavoin kuin olisi lisännyt lisätyövoiman sitominen kalastukseen. Lisätuotannosta koitunut hyöty oli ensi sijassa verkon omistajan hyöty, mutta myös koko yhteiskunnan, sillä lisäkaloja ei syönyt verkon omistaja vaan niitä söivät muut yhteiskunnan jäsenet. Joku toinen yhteiskunta, jossa verkkoa ei tunnettu, jäi hyvinvoinnin kehityksessä nopeasti jälkeen tästä pääoman kiertotien valinneesta yhteiskunnasta.
Entä miten muodostuu pääomahyödykkeen hinta? Tässä hinnanmuodostus-prosessissa korolla on keskeinen asema.
1. Korko korvauksena. Korko on pääomahyödykkeen käytöstä aiheutuva kustannus, korvaus, joka on maksettava rahoittajalle jotta hän antaisi rahansa käytettäväksi ja luopuisi jostakin toisesta rahan käytöstä: kulutuksesta, varmatuottoisesta talletuksesta tms. Jotta taas yrittäjän kannattaisi maksaa rahoittajan vaatima korvaus, hänen investointinsa, koneen, tuotantolaitoksen, on tuotettava vähintään rahoituksen vaatima korko.
2. Korko resurssien ohjaajana. Kun muistamme, että korko tekee mahdolliseksi verrata erilaisia sijoituskohteita toisiinsa, meidän on helppo ymmärtää koron toinen tehtävä:
korko toimii osoittimena, joka ohjaa yhteiskunnan voimavarat niihin käyttökohteisiin, joissa niillä on suurin tuotto.
Yritys, joka voi tarjota osakkeilleen korkean koron, saa helposti rahoitetuksi pääomanmuodostuksensa, laajentuu ja kukoistaa. Huonosti kannattava yritys, joka ei kykene maksamaan korvausta pääoman käytöstä, joutuu pian rahoitusvaikeuksiin ja toimintansa supistamiseen tai lopettamiseen.
Näin pääoma ohjautuu kannattavimpiin yrityksiin. Hyvä kannattavuus taas on osoituksena siitä, että yritys tuottaa sellaisia hyödykkeitä, joita kuluttajat haluavat ja että sen tuotanto on tehokasta. Kansantalouden kannalta on tietenkin edullista, että tuotannontekijät kohdentuvat tällaisiin yrityksiin ja tällaisille toimialoille.
Jos korko on 5 prosenttia vuodessa, paljonko on voitava rahoittajalle luvata 100 mk lainasta vuoden kuluttua? Tietenkin 105 mk. Tämä 105 mk on myös investoinnin tuotettava yli muiden kustannusten, jotta siihen kannattaisi ryhtyä vuoden tähtäyksellä.
Paljonko kannatta tänään maksaa koneesta, joka on käytössä viisi vuotta ja tuottaa 1 000 mk vuodessa sekä voidaan myydä 100 mk romuarvohintaan viidennen vuoden lopussa? Oletetaan, että korkovaatimus on edelleen 5 prosenttia vuodessa. Odotettavissa olevien tuottojen arvo tänään on
Entä jos korkovaatimus onkin 6 prosenttia? Silloin samasta koneesta kannattaa maksaa vähemmän. Tarkista laskimella saatko 4287 mk.
Investointia suunnitellessaan yrityksellä on edessään useita mahdollisuuksia, toisilta voidaan odottaa suurempaa, toisilta pienempää tuottoprosenttia. Järkevästi toimiva yritys ryhtyy tietenkin toteuttamaan suunnitelmia lupaavimmasta päästä alkaen. Tällä tavoin saadaan korkotason ja investointien määrän välistä riippuvuutta kuvaava MEI-funktio.
Investoinnin rajatehokkuus eli MEI (=Marginal Efficiency of Investment) on se tuottoprosentti, joka käyttöön otettavasta pääomahyödykkeestä odotetaan saatavan sen jälkeen kun muut paitsi korkokustannukset on katettu.
Mitä enemmän investoidaan, sitä heikkotuottoisempia projekteja joudutaan toteuttamaan. Jos taas investointien määrää joudutaan rajoittamaan, pudotetaan projekteja pois ohjelmasta lähtien heikkotuottoisimmasta päästä.
Kuvion K6.1 esittämä investointien rajatehokkuus MEI ja siis koron määräy-tyminen on alenevan rajatuotoksen lain alainen. Kun pääomanmuodostusta lisätään, tuottaa jakainen lisäyksikkö edellistä alhaisemman pääoman rajatuotoksen ja sen rahoittaminen kannattaa vain, jos se saadaan edellistä alhaisemmalla korolla.
Lyhyt ja pitkä tähtäys. Mitä pidemmällä aikavälillä pääomanmuodostusta tarkastellaan, sitä suuremmaksi pääomavaranto kasvaa ja sitä alhaisemman rajatuotoksen antavia projekteja ryhdytään toteuttamaan. Lyhyellä tähtäyk-sellä vain korkeimman tuoton lupaavat projekti on mahdollista toteuttaa ja tasapaino vallitsee pisteessä Es (kuvio K6.1). Pitkällä tähtäyksellä myös hei-kompituottoisia projekteja toteutetaan aina siihen rajaan El saakka, jolla vielä ylipäänsä pääomanmuodostusta pystytään rajoittamaan.
Edellä on tarkasteltu tuotannon riippuvuutta tuotannontekijöistä ja erikoisesti kahden tärkeimmän perustuotannontekijäin, työn ja pääoman, merkitystä sekä niistä maksettavien korvausten, palkan ja koron, määräytymistä. Tässä on vielä syytä tarkastella neljännen tuotannuontekijän eli yrittäjyyden korvausta: voittoa.
Kulutussektorin kannalta voitto on samalla tavoin tuloa kuin palkka, vuokra ja korkokin. Voittona saatu tulo käytetään samalla tavoin joko kulutukseen tai säästämiseen kuin muukin tulo. Yrityssektorin kannalta voittoa san sijaan ei tavallisesti pidetä kustannuksena kuten muita tuotannontekijäkorvauksia.
Voitto on se osa myyntitulosta, joka jää yrittäjälle, kun tuotannosta aiheutuneet kustannukset on maksettu.
Maanviljelijän, yksityiskauppiaan tai hammaslääkärin tulot ovat esimerkkejä tämäntyyppisestä tulosta. Nämä elinkeinonharjoittajat saavat tuottamistaan tavaroista ja palveluksista myyntituloa. Tästä tulosta he suorittavat tuotan-totoiminnasta koituvat kustannukset. Se, mitä jää jäljelle, se on heidän tuloaan. Periaatteessa samalla tavalla muodostuu myös osakeyhtiö-muotoisten yritysten voitto. Sekin on jäännös, joka jää jäljelle, kun yritys on maksanut tuotannosta koituneet kustannukset. Osinkona sekin joutuu tulona kuluttajalle.
Itsenäisen yrittäjän, hammaslääkärin ja maanviljelijän tapauksissa voitto itse asiassa on palkka näiden yrittäjien työstä ja korkoa heidän yritykseen sijoittamalleen pääomalle.
Suuri osa voitosta ei siis olekaan voittoa, vaan kustannuksiin verrattavia korvauksia. Se osa voitosta, jota ei näin voida ymmärtää korvaukseksi jostakin suorituksesta, on vasta loppujen lopuksi voittoa siinä mielessä, kuin sitä yleensä ajatellaan. Mitkä tekijät ovat voiton taustalla?
1 Korvaus uudistuksista. Ajatelkaamme yrittäjää, joka valmistaa jotakin yleistä kulutushyödykettä tunnetulla menetelmällä. Oletetaan, että tämä yrittäjä nyt keksii uuden menetelmän, koneen, jolla hän voi entistä nopeammin tai halvemmin valmistaa saman hyödykkeen. Hänen kustannuksensa alenevat, mutta hän saa hyödykkeen myydyksi edelleen samaan hintaan kuin aikaisemminkin. Näin hänen voittonsa kasvaa.
Osa voitosta on nyt korvausta yrittäjän suorittamasta uudistuksesta.
Yrittäjä saa palkkion tekemästään keksinnöstä kasvaneena voittona. Merkittävä osa yrittäjän tehtävistä on juuri uusien, kustannuksia säästävien tai nopeampien menetelmien kehittämistä. Voitto houkuttelee yrittäjää suorittamaan uudistuksia. Sitä mukaa, kun nämä uudistukset tulevat tunnetuksi, niiden alkuperäinen tekijä menettää voittonsa kilpailussa.
2 Korvaus riskistä. Yrittäjätoimintaan liittyy aina epävarmuutta. Kukaan ei ole halukas ryhtymään epävarmaan yritykseen ilman korvausta. Mitä epävarmemmalta yritys näyttää, sitä suurempi on oltava siitä saatava korvaus. Tämä onkin voiton toinen peruste.
Voitto on korvaus yrittäjätoimintaan liittyvästä epävarmuudesta.
Jos meille tarjotaan vaihtoehtoisesti kahta arvopaperia, toinen pienen rahoitusvaikeuksissa ponnistelevan sahan osake, toinen valtion obligaatio, vaadimme epävarmemmalta pienyrityksen osakkeelta korkeampaa korkotuottoa kuin varman tuoton paperilta, ennen kuin pidämme näitä kahta samanarvoisina. Erotus on korvausta epävarmuuteen liittyvästä riskistä. Samasta syystä liikevoitto jollakin epävarmalla alalla voi olla suurempi kuin varmalla alalla.
3 Monopolivoitto. Jos menemme itseemme, emme ehkä loppujen lopuksi tarkoita voitolla mitään näistä edellä tarkastelluista voiton lajeista. Nämä kaikki ovat mielestämme oikeutettuja korvauksia, ei voittoa. Voitto ehkä on mielestämme jotakin sellaista, jonka edestä ei mitään ole suoritettu, ei mitään annettu. Onko sellaista voittoa olemassa? - Tällaista voittoa voi syntyä silloin, kun yrittäjällä on tiettyä monopolivaltaa myymänsä tuotteen suhteen.
Yrittäjä saa monopolivoittoa, jos hän saa hyödykkeensä kaupaksi, vaikka korottaakin sen hinnan korkeammaksi kuin kustannukset ja korvaus yrittäjyydestä edellyttävät.
Monopolivoitto ei ole korvausta mistään todellisesta suorituksesta. Sitä voi syntyä sen vuoksi, että kuluttaja ei tiedä saavansa vastaavan hyödykkeen halvemmalta muualta. Toinen mahdollisuus monopolivoiton saamiseen on yrityksillä, jotka keskinäisen sopimuksen perusteella rajoittavat hintakilpailua. Tai sitä voi syntyä sen vuoksi, ettei kilpailijoita lainkaan ole. Mitä parempi tieto kuluttajalla on markkinoista ja mitä enemmän tuottajien kesken on kilpailua, sitä epätodennäköisempää on monopolivoiton syntyminen.
Kilpailu hävittää ylimääräisen voiton.
1. Työvoiman tarjontaan vaikuttavista seikoista tärkeimpiä ovat väestön määrä, väestön ikärakenne ja työajan pituus. Työajan pituus on riippuvainen tulojen suuruudesta. Tulojen kasvaessa vapaa-ajan arvostus kasvaa eikä lisäpalkka pysty houkuttelemaan esille työvoiman tarjontaa korkealla palkkatasolla niin paljon kuin alhaisella.
2. Olemassa olevat palkkaerot johtuvat eroista työn laadussa, työvoiman taidoissa ja kyvyissä sekä koulutuskustannuksissa. Jos työntekijöiden ja työnantajien kesken vallitsisi täydellinen kilpailu, asettuisivat palkat tasolle jolla palkkaerot täysin vastaavat eroja työn laadussa ja työvoiman laadussa.
3. Nykyisin palkoista sovitaan työntekijäin ja työnantajain välisissä neuvotteluissa vuosittain. Neuvottelussa osapuolet perustelevat ehdotuksiaan vetoamalla elinkustannuksiin, tuotannonalan taloudel-liseen menestykseen, tuottavuudessa tapahtuneisiin muutoksiin, käypään palkkatasoon, palkankorotusten kansantulo- ja kustannus-vaikutuksiin sekä avainalojen palkkoihin. Molemmat osapuolet ovat tottuneet säännöllisiin palkantarkistuksiin.
4. Täystyöllisyys ja vakaa hintataso on mahdollista ylläpitää vain tyytymällä palkankorotuksiin, jotka vastaavat tuottavuuden nousua. Keskitasoa tuottavammilla aloilla olisi palkankorotusten lisäksi voitava osa tuottavuuden noususta siirtää hinnanalennuksiksi. Heikompituottoisilla aloilla palkankorotukset ovat mahdollisia vain hinnankorotusten avulla.
1. Pääoma on ihmisen tuottama tuotannontekijä.
2. Korko on osoitin, jonka avulla on mahdollista vertailla erilaisten pääomahyödykkeiden tuottavuutta. Korko on korvaus, joka kuluttajalle on maksettava, jotta hän luopuisi juoksevasta kulutuksestaan ja sen asemesta rahoittaisi säästämisellään pääomavarannon lisäämistä. Kuluttaja voi joko itse omistaa pääomaa tai rahoittaa muiden omistamaa pääomaa.
3. Pääoma tuotannontekijänä on alenevan rajatuotoksen lain alainen. Tästä johtuu, että investoinnin rajatehokkuuskäyrä on aleneva.
4. Mitä pidemmällä aikavälillä pääomanmuodostusta tarkastellaan, sitä suuremmaksi pääomavaranto kasvaa ja sitä alhaisemman rajatuoton antavia projekteja ryhdytään toteuttamaan.
5. Korko samalla tavoin kuin voittokin ohjaa yhteiskunnan voimavaroja niihin käyttökohteisiin, joissa niillä on suurin tuotto.
1. Voitto on korvaus yrittäjän panoksesta, se, mitä jää jäljelle kun tuotantotoiminnasta koituneet menot on maksettu. Itsenäisen yrittäjän saamasta voitosta suurin osa on hänen palkkaansa, osa korkoa hänen pääomalleen tai vuokraa hänen omistamastaan kiinteistöstä.
2. Se osa voitosta, jota ei voida katsoa korvaukseksi yrittäjän luovuttamista tuotannontekijäpanoksista, voi olla korvausta yrittäjän suorittamista uudistuksista tai korvausta yrittäjän toimintaan liittyvästä epävarmuudesta eli riskistä.
3. Yrittäjä voi saada monopolivoittoa siinä tapauksessa, että hän saa tuotteensa myydyksi korkeammalla hinnalla kuin mitä kaikki tuotannontekijäkorvaukset edellyttävät. Monopolivoitto ei ole korvausta mistään todellisesta suorituksesta. Kilpailu estää monopolivoiton syntymistä sekä painaa myös uudistuksista saatavan voiton alas sitä mukaa, kun tieto uudistuksista leviää.
Alkuun o Yksityiskohtainen sisällysluettelo o AJK kansantalouden kurssit o AJK kotisivu
Asko Korpela, kansantaloustieteen lehtori, Helsingin kauppakorkeakoulu
Asko Korpela 970819 (960929) o Asko.Korpela@kolumbus.fi
[ccc]