Asko Korpela: Kansantalouden peruskurssi:
Osa 3 KANSANTALOUDEN TASAPAINO
(Asko.Korpela@kolumbus.fi) o Sisällysluettelo
o AJK kurssit o AJK
kotisivu
11.1 Valuuttakurssit ja
maksutase
o Devalvaatio ja revalvaatio
o Valuuttojen kelluminen
o Valuuttakori
o Valuuttakurssit
o Vaihtotase
o Maksutase
o Ulkomainen velka
11.2 Miksi käymme
ulkomaankauppaa
o Tuotantomahdollisuuksien
erilaisuus
o Suhteellisen edun periaate
o Suurtuotannon edut ja
ulkomaankauppa
11.3 Ulkomaankauppa ja tasapaino
o Tuonnin ja viennin determinantit
Taulukot:
T11.1 Eräitä valuuttakursseja
T11.2 Dollarin termiinikurssi
T11.3 Suomen maksutase
T11.4 Suomen ulkomainen velka
T11.5 Hyöty ulkomaankaupasta
Luvuissa 8-10 on käsitelty kotimaan taloudellista toimintaa, siis sitä mitä tapahtuu kuvion K2.1. vasemmalla puolella. Jäljellä kokonaiskysynnän ja kokonaistarjonnan komponenteista on ulkomaankauppa. Tässä luvussa tarkastellaan ensin valuuttakursseja ja maksutasetta ja sen jälkeen ulkomaankaupan teoreettisia perusteita. Lopuksi tarkastellaan sitä, miten ulkomaankauppa liittyy kokonaistaloudelliseen tasapainoanalyysiin.
Ulkomaanmatkojen yhteydessä jokainen joutuu tekemisiin ulkomaan rahan kanssa. Käytännöllisesti katsoen kaikilla itsenäisillä valtioilla on oma rahayksikkönsä, jolla on määrätty arvo verrattuna muiden maiden rahayksiköihin. Ulkomaan rahaa eli valuuttaa voidaan ostaa pankeista. Suomen Pankki noteeraa päivittäin keskeisten ulkomaisten valuuttojen markkakurssit.
Tärkeimmät valuutat ovat vapaasti vaihdettavia eli niitä ostetaan ja myydään ulkomaankauppaa varten rajoituksetta. Entisten sosialististen maiden valuuttoja ei sen sijaan voitu ostaa ja myydä vapaasti. Esim. Suomen ja Neuvostoliiton välinen kauppa perustui kahdenkeskiseen maksusopimukseen, joka edellytti, että molempien maiden keskuspankeissa pidettiin tuonnista ja viennistä ns. clearing- eli selvitystiliä. Suomessa Suomen Pankki maksoi tällöin asiakkaan pankin kautta viejälle kauppahinnan markoissa ja peri sen tuojalta vastaavasti markoissa. Määräajoin tilit tasattiin eli suoritettiin clearing. Näiden tilien pitämistä ja tasoittamista varten noteerattiin ruplan ja dollarin clearingkurssit. Nykyään kauppaa käydään vaihdettavin valuutoin.
Esim. vuosien 1957 ja 1967 välillä hintataso nousi Suomessa pari prosenttia vuodessa nopeammin kuin Suomen tärkeimmissä kauppatuttavamaissa keskimäärin. Tämän vuoksi jälkimmäisenä vuonna suoritettiin noin 30 prosentin devalvaatio eli Suomen valuutan arvon alentaminen muihin valuuttoihin verrattuna.
Devalvaation jälkeen suomalainen viejä saa viennistä maksuna saamastaan valuutasta entistä enemmän markkoja. Viejä voi ottaa devalvaatiohyödyn joko korkeampana markkahintana itselleen tai antaa siitä osan valuuttamääräisen vientihinnan alentumisena ulkomaisille asiakkailleen. Näin hän voi valuuttahintaa alentamalla pyrkiä valtaamaan lisämarkkinoita tuotteilleen. Samalla devalvaatio merkitsee, että Suomen tuonti ulkomailta käy kalliimmaksi, koska tuojat joutuvat maksamaan tarvitsemastaan valuutasta korkeamman hinnan markoilla mitattuna. Myös valuuttavelan markka-arvo nousee vastaavasti. Devalvaatiolla on siis tuontia hillitsevä ja vientiä edistävä vaikutus. Revalvaatio taas merkitsee oman valuutan arvon korottamista eli ulkomaanvaluuttakurssien alentamista. Sillä on devalvaatioon verrattuna päinvastainen vaikutus ulkomaankauppaan, vienti siis vaikeutuu, tuonti helpottuu ja ulkomaisen velan markka-arvo laskee.
Vuoteen 1971 asti käytännöllisesti katsoen kaikilla valuutoilla oli kiinteät Kansainvälisen Valuuttarahaston vahvistamat kurssit kullassa ilmaistuna. Näistä kursseista voitiin poiketa merkittävästi vain Valuuttarahaston luvalla. Nykyään useat valuutat - esim. Yhdysvaltain dollari ja Japanin jeni - kelluvat, mikä käytännössä merkitsee sitä, että kelluvien valuuttojen kurssit noteerataan niiden kunkinhetkisen ostoarvon mukaan vapaasti päivittäin valuuttamarkkinoilla. Tämä merkitsee jatkuvaa revalvoitumista ja devalvoitumista pienin askelin siten, että kunkin maan bruttokansantuotos tulee itse asiassa joka päivä punnituksi asianomaisen valuutan kansainvälisen ostovoiman mukaisesti päivän kurssiin. Täysin vapaasti kurssit eivät kuitenkaan määräydy, sillä käytännössä keskuspankit edelleen jossain määrin säätelevät kursseja vaikuttamalla noteerauksiin omilla ostoillaan ja myynneillään sekä välillisesti korkopolitiikallaan.
Euroopan Unioiniin (EU) kuuluvat maat ovat sopineet valuuttojensa yhteiskellunnasta Euroopan rahajärjestelmän (EMS) puitteissa. Järjestelmässä pidetään osallistuvien maiden valuuttojen väliset kurssit vakaina ja sallitaan vaihtelut vain tiukoissa rajoissa. EU-maat ovat sopineet tätäkin läheisemmästä valuuttayhteistyöstä. Tavoitteena tässä Euroopan talous- ja rahaunioniin (EMU) tähtäävässä hankkeessa on siirtyä yhteen yhteiseen EU-valuuttaan.
Suomessa valuuttakurssit perustuvat valuuttakoriin. Valuuttakorin (valuuttaindeksin) muodostivat vuoden 1991 kesäkuuhun saakka 14 Suomen ulkomaankaupan kannalta tärkeän maan valuutat. Niiden keskinäiset painot määräytyivät sen mukaan, mikä oli näiden maiden osuus Suomen ulkomaankaupassa. Nykyisin markan ulkoinen arvo määritetään suhteessa Euroopan yhteisöjen valuuttayksikköön, ecuun (European Currency Unit). Ecu on EUn jäsenvaltioiden valuutoista koostuva korivaluutta. Eculle lasketaan markkakurssi korivaluuttojen päivittäisistä noteerauksista käyttäen perustana ecun keskikurssia 5.55841. Tämän keskipisteen ympärillä saa markka vaihdella ±3 prosenttia.
Valuutoille noteerataan kahdellaisia valuuttakursseja: avistakursseja ja termiinikursseja.
Avistakurssit eli päivänkurssit määräytyvät päivittäin valuuttamarkkinoilla. Suomessa noteerattavien valuuttakurssien keskinäiset suhteet määräytyvät kansaivälisillä valuuttamarkkinoilla. Suomen Pankki vaikuttaa tarvittaessa markkakursseihin osallistumalla valuuttamarkkinoihin ostajana tai myyjänä. Suomen Pankki voi vaikuttaa kurssitasoon valuuttaindeksille (ecun markkakurssille) ennalta määrätyn vaihteluvälin asettamissa rajoissa. Yksittäisten valuuttojen kurssit voivat tämän estämättä muuttua päivittäin tuntuvastikin.
Termiinikursseilla tarkoitetaan tulevaisuudessa tietyn ajan kuluttua ostettavien tai myytävien valuuttojen kursseja. Termiinikaupoista saatava hyöty perustuu siihen, että viejät ja tuojat voivat suojata itsensä valuuttojen päivänkurssien muutosten varalta. Käyttämällä termiinimarkkinoita viejä voi heti vientisopimuksen tehtyään varmistautua siitä, että aikanaan saa todella sovitun määrän markkoja valuuttapankille myymiään valuutoja vastaan. Myös tuojat voivat perustaa hinnottelunsa varmalle pohjalle tietäessään ennalta täsmälleen sen markkamäärän, jonka he joutuvat maksamaan, vaikka avistakurssit muuttuisivatkin termiiniajan kuluessa.
Termiinikurssit noteerataan päivittäin yleensä 1, 2, 3 ja 6 kuukaudelle. Erityistapauksissa pankki voi suostua pitempiinkin termiinikauppoihin.
Tässä siis pankki ottaa maksua vastaan riskin kurssien vaihteluista, ja ulkomaankaupan harjoittaja voi määritellä kauppahintansa kiinteän kurssin mukaan. Käytännössä pankki kuitenkin kattaa termiinisopimukseen liittyvän kurssiriskinsä luotto- tai talletusjärjestelyin. Tästä syystä termiinisopimus-valuuttojen korkoerot heijastuvat termiinikursseihin; jos esim. Suomen markan korko on korkeampi kuin termiinisopimuksen ulkomaan valuutan korko, termiinikurssi on korkeampi kuin avistakurssi, eli viejä saa ja tuoja joutuu maksamaan markkoja enemmän kuin avistakurssia käytettäessä.
Vaihtotase kuvaa maan osallistumista tavaroiden ja palvelusten sekä tuotannontekijäkorvausten (korot, osingot) kansainväliseen vaihdantaan. Virallisessa kansantalouden tilinpidossa vaihtotase on tili 6 (taulukko T2.13). Vaihtotaseen vaje (ylijäämä) tai sen osa tavara- ja palvelutaseen vaje (ylijäämä) esiintyy kansantalouden tilinpidossa myös kahdessa muussa yhteydessä. Vaihtotase voidaan määritellä myös rahataloudellisena eli monetaarisena suureena. On siis kaikkiaan neljä näkökulmaa, joista vaihtotasetta voidaan tarkastella.
1. Kotimaisen tarjonnan ja kysynnän erotus. Kansantalouden tilinpidon tilin 1 (taulukko T2.13) vasemmalla puolella on esitetty kotimainen tarjonta eli bruttokansantuotos (1990 524.8 mrd mk). Vastaavasti oikealla puolella on kokonaiskysyntä, josta kotimaisen kysynnän osuus on yksityisen kulutuksen, julkisen kulutuksen ja kiinteän pääomanmuodostuksen sekä varastojen muutoksen summa 527.1. Näiden erotuksena 524.8-527.1 = -2.3 mdr mk määräytyy tavara ja palvelutase. Lisäämällä tähän tuotannontekijäkorvaukset ja tulonsiirrot tullaan vaihtotaseeseen.
2. Kotimaisen säästämisen ja pääomanmuodostuksen erotus. Vaihtotaseen vaje sellaisenaan esiintyy virallisen kansantalouden tilinpidon tilin 3 pääomanmuodostuksen rahoituseränä, vaihtoehtona pääomanmuodostuk- sen kotimaiselle rahoitukselle. Vuonna 1990 pääomanmuodostuksen kotimainen rahoitus säästämisellä ja poistoilla oli 121.0 mrd mk ja pääomanmuodostus (ml. tilastovirhe) 147.6 mrd mk, joten voihtotaseen vajeella jäi rahoitettavaksi 26.6 mrd mk.
3. Viennin ja tuonnin erotus. Virallisen kansantalouden tilinpidon tilillä 6 on esitelty vaihtotaseen tulot tavaroiden ja palvelusten viennistä, tuotannontekijätulot ja tulonsiirrot ulkomailta (1990 101.3 + 17.8 + 15.6 = 134.7 mrd mk sekä menot tavaroiden ja palvelusten tuonnista sekä tulonsiirrot ulkomaille (1990 103.0 + 23.3 + 35.0 = 161.3 mrd mk). Näiden erotus on vaihtotaseen ylijäämä 26.6 mrd mk.
4. Rahavarannon muutoksen ja luottoekspansion erotus. Rahavarannon muutos tarkoittaa setelistön ja kolikoiden sekä käteis- ja aikatalletusten muutosta. Luottoekspansio taas tarkoittaa kotimaisten luottojen kasvun ja ulkomaisen pääoman nettotuonnin summaa. Näiden erotus on vaihtotaseen vaje.
Pääomantuonnin kokonaismäärä (T11.3) oli 40.3 mrd mk ja vaihtotasevaje 26.9 mrd mk, joten valuuttavaranto supistui 13.6 mrd mk.
Maksutase on tilinpitoasetelma kansantalouden kaikista ulkomaisista liiketoimista tietyn ajanjakson aikana. Siihen kirjataan vaihtotaseen lisäksi maan ulkomaisten valkojen ja saatavien muutokset. Maksutase laaditaan kahdenkertaisen kirjanpidon periaatteella; kukin ulkomaalainen liiketoimi kirjataan sekä tulo että menopuolelle. Näin maksutaseen tulot ja menot ovat aina yhtä suuret.
| Tulot | Menot | Netto | |
| Kauppatase (vienti-tuonti) | 181,8 | 138,1 | 43,7 |
| Kuljetukset | 12,3 | 6,3 | 6,0 |
| Matkailu | 7,3 | 10,6 | -3,3 |
| Muut palvelukset | 15,8 | 17,5 | -1,7 |
| Tavara- ja palvelutase | 217,2 | 172,5 | 44,7 |
| Pääomatulot ja -menot | 14,1 | 32,8 | -18,7 |
| Tulonsiirrot | 7,3 | 14,1 | -6,8 |
| Vaihtotase | 238,7 | 219,4 | 19,3 |
| Pääomansiirrot ulkomaille | 0,0 | 0,0 | 0,0 |
| A Nettoluotonanto ulkomaille | 19,3 | ||
| Saamiset | Velat | Netto | |
| Pitkäaikainen rahoitus | -1,8 | 19,7 | -21,5 |
| Suorat sijoitukset | -16,3 | 5,6 | -21,9 |
| Muu pitkäaikainen pääoma | -0,8 | 22,8 | -23,6 |
| B Pitkäaikaisen pääoman tase | -16,2 | 46,1 | -62,3 |
| Perustase (A+B) | 0,0 | ||
| Tuonti ja vienti | 0,9 | 1,5 | -0,6 |
| Valuuttapankit | 4,3 | 12,4 | -8,1 |
| Muu lyhytaikainen pääoma | -0,8 | -1,8 | 1,0 |
| Virheet ja tunnistamattomat | -5,8 | ||
| C Lyhytaikaisen pääoman tase | 10,9 | ||
| D Osoitetut erityiset nosto-oikeudet | 0,0 | ||
| Yleistase (A+B+C+D) | 13,6 | ||
| Suomen Pankin valuuttavaranto | -13,6 |
T11.3 Suomen maksutase 1996, mrd mk
Maksutaselaskelmia jaetaan osataseisiin, joiden tulot ja menot voivat olla erisuuret. Taulukossa T11.3 on esitetty Suomen maksutaseen keskeiset osataseet: Kauppatase, tavara- ja palvelutase, pitkäaikaisen pääoman tase, lyhytaikaisen pääoman tase sekä yhdistelmätaseet vaihtotase, perustase ja yleistase.
Vaihtotaseen alijäämä merkitsee kansantalouden ulkomaisen velan kasvua tai saatavien vähenemistä, so. maan ulkomaisen nettovelan kasvua. Perustaseen alijäämä merkitsee vastaavasti lyhytaikaisen nettovelan kasvua ja alijäämä yleistaseessa nettovelkaantuneisuuden osittaista kasvua valuuttavarannon supistumisen kautta.
Vaihtotaseen alijäämä on osoitus siitä, että maa on ainakin tilapäisesti elänyt yli varojensa. Tavaroiden ja palvelusten kysyntä on silloin ylittänyt kotimaisen tulonmuodostuksen ja syntynyt rahoituksen ylikysyntä on tyydytetty ulkomaisella pääomantuonnilla.
Taulukosta T11.4 näkyy, että Suomen ulkomainen nettovelka oli vuoden 1990 lopussa 135.6 mrd mk. 1960-luvun alussa liikkeelle lähtenyt velkaantumiskehitys vauhdittui erityisesti 1970-luvulla ja uudelleen 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Ulkomaisen nettovelan osuus bruttokansantuotok-sesta on pitkään pysytellyt noin viidenneksenä, mutta vuodesta 1990 lähtien se on jyrkästi noussut ja sen hoitokulut muodostavat lähi vuosina vakavan ongelman.
Miksi Suomesta kannattaa viedä paperia Englantiin ja Englannista tuoda autoja Suomeen? Miksi ei ole päinvastoin? Miksi ei Englannista tuoda paperia Suomeen ja Suomesta viedä autoja Englantiin?
Englannilla on vanhat perinteet teollisuusmaana, metalliteollisuuden raaka-aineita ja polttoaineita saadaan omasta maasta, konerakennustekniikka on siellä pitkälle kehittynyt. Sen sijaan Englannissa ei ole paperinvalmistukseen sopivaa raaka-ainetta eli havupuumetsiä. Suomella taas on metsiensä turvin luonnolliset edellytykset paperinvalmistukselle, mutta meillä on niukalti metalliteollisuuden raaka-aineita ja käyttövoimaa. Ja ennen kaikkea tuotannon perustana olevat kotimaan markkivat ovat pienet niin monimutkaisen ja massatuotantoon perustuvan hyödykkeen kuin auton valmistamiselle. Tämän vuoksi Suomen kannattaa erikoistua paperiin ja vaihtaa se autoihin, joita Englanti pystyy tuottamaan edullisemmin.
Näin kummankin maan luonnolliset edellytykset määräävät sen, mitä kannattaa viedä ja mitä tuoda.
Epäilemättä Englannissakin pystyttäisiin tuottamaan koko oma tarve paperia ja jouduttaisiinkin tuottamaan ellei ulkomaankauppaa käytäisi. Suomessa kaikki autot jouduttaisiin tuottamaan itse, ellei niitä voitaisi ostaa ulkomailta. Metsänviljelyn kustannukset Englannissa, missä maan käyttö muihin tarkoituksiin on edullisempaa, olisivat ehkä moninkertaiset verrattuina kustannuksiin Suomessa. Vastaavasti olisivat autontuotannon kustannukset Suomessa huomattavasti korkeammat kuin Englannissa.
Entäpä jos kauppakumppanina olisikin Ruotsi eikä Englanti? Tiedämme, että Ruotsilla on autotuotannossa puolellaan suunnilleen samat edut kuin Englannilla. Meistä on luonnollista, että autontuotanto on Ruotsissa edullisempaa kuin Suomessa. Mutta eikö Ruotsilla ole tai ainakin joskus ole ollut paperinvalmistukseen ainakin yhtä hyvät edellytykset kuin Suomellakin? Ruotsissa metsänviljely on ollut pidemmälle koneistettu kuin Suomessa ja on todennäköistä että Ruotsissa korkeammasta palkkatasosta huolimatta olisi pystytty tuottamaan paperia samaan hintaan tai jopa halvemmalla kuin Suomessa. Näin siis Ruotsi olisi ollut sekä autontuotannossa että paperin-tuotannossa edellä Suomesta. Voisiko näiden kahden maan välille syntyä kauppaa näillä edellytyksillä?
Olettakaamme tarkastelun yksinkertaistamiseksi, että Suomi ja Ruotsi voisivat käydä kauppaa vain keskenään ja että kauppa voitaisiin käydä vain autoilla ja paperilla.
Vaikka Ruotsilla olisikin puolellaan ehdoton etu molempien hyödykkeiden tuotannossa, se olisi silti Suomeen verrattuna suhteelisesti etevämpi autojen valmistuksessa kuin paperin valmistuksessa. On ehkä yllättävää, mutta tässäkin tapauksessa Ruotsin kannattaisi erikoistua autontuotantoon ja ostaa tarvitsemansa paperi Suomesta. Tämä voidaan helposti osoittaa taulukossa T11.5 esitetyn yksinkertaisen numeroesimerkin avulla.
Oletetaan, että yhden paperitonnin tuottamiseen Suomessa tarvitaan pääomaa, raaka-aineita ja työtä 10 miestyöpäivän edestä ja että kotimaisen auton valmistukseen tarvittaisiin tuotannontekijöitä 150 miestyöpäivän edestä. Vastaavasti oletamme, että Ruotsissa paperitonni saadaan aikaan 9 miestyöpäivällä ja auto 100 työpäivän hinalla, molemmat siis pienemmin kustannuksin kuin Suomessa.
1. Tilanne ilman ulkomaankauppaa. Oletetaan, että kummassakin maassa tuotantoon käytetään 10 000 miestyöpäivää. Mitä työmäärällä saadaan aikaan? Suomessa sillä voidaan tuottaa esim. 40 autoa ja 400 tonnia paperia (40 x 150 + 400 x 10 = 10 000 työpäivää). Ruotsissa taas voidaan tuottaa esim. 51 autoa ja 545 tonnia paperia (51 x 100 + 545 x 9 = 10 005 miestyöpäivää). Jos ulkomaankauppaa ei käydä, voidaan kummassakin maassa kuluttaa sama määrä kuin niissä tuotetaankin: Suomessa 40 autoa ja 400 tonnia paperia, Ruotsissa taas 51 autoa ja 545 tonnia paperia.
2. Tilanne ulkomaankaupan avulla. Jos nyt kumpikin maa erikoistuu kokonaan sen hyödykkeen tuottamiseen, jossa se on suhteellisesti etevämpi, voivat molemmat maat lisätä kulutustaan. Jos Suomi tuottaa kaikella 10 000 työpäivällään paperia, se saa tuotetuksi 1 000 tonnia (à 10 päivää). Ruotsi taas pystyy tuottamaan samalla työmäärällä 100 autoa (à 100 päivää). Nyt Suomi voi kuluttaa paperia itse esim. 440 tonnia ja ostaa lopulla 560 tonnilla autoja Ruotsista. Jos Ruotsikin haluaa lisätä molempien hyödykkeiden kulutusta, se pitää itse esim. 55 autoa ja vaihtaa loput 45 autoa suomalaiseen paperiin.
3. Hyöty ulkomaankaupasta. Jos Suomi ja Ruotsi vaihtavat keskenään 560 tonnia paperia ja 45 autoa, kumpikin maa voi lisätä molempien hyödykkeiden kulutusta. Ruotsi voi kuluttaa 51 auton asemesta 55, siis 4 enemmän kuin ennen ja 545 paperitonnin asemesta 560 tonnia paperia, siis 15 tonnia enemmän kuin ennen. Suomi voi vastaavasti hankkia 45 autoa 40 asemesta. Tämä merkitsee 12.5 % lisäystä autonkulutuksessa. Paperin kulutus voi ulkomaankaupan avulla lisääntyä 10 % eli 400 tonnista 440 tonniin. Näiden kahden maan yhteinen autontuotanto lisääntyi 10 % ja paperintuotanto lähes 6 % ilman että kummassakaan maassa käytettiin tuotantoon yhtään enemmän työvoimaa. Ulkomaankaupan etu on ilmeinen.
K11.1 Ulkomaankaupan toteutuminen
Kuviossa K11.1 on esitetty ulkomaankaupan toteutuminen graafisesti. Lähtökohtana on kummankin maan oma tuotantomahdollisuuksien käyrä, tässä yksinkertaisuuden vuoksi suora, joka kuvaa niitä auto- ja paperimääriä, jotka voidaan kummassakin maassa tuottaa 10 000 miestyöpäivän panoksella. Suomessa voidaan siis tuottaa 40 autoa ja 400 tonnia paperia. Ruotsissa 51 autoa ja 545 tonnia paperia. Jos Suomelle tarjottaisiin mahdollisuus ostaa paperilla autoja Ruotsista hintaan, joka vastaisi tuotantokustannusten suhdetta Ruotsissa (11.1 t paperia / auto), Suomessa valmistettaisiin vain paperia ja ostettaisiin autot. Silloin Suomen kulutusmahdollisuudet olisivat jossakin R-suoralla. Jos vastaavasti Ruotsille tarjottaisiin mahdollisuudet ostaa paperinsa Suomen hintaan, joka vastaisi tuotantokustannusten suhdetta Suomessa (15 t paperia / auto) Ruotsi keskittyisi autoihin ja ostaisi paperinsa. Suomen kannattaisi erikoistua paperin tuotantoon, jos se voisi ostaa autot halvemmalla kuin 15 t paperia / auto. Vastaavasti Ruotsin kannattaisi erikoistua autoihin, jos se saisi niistä paremman hinnan kuin 11.1 t paperia / auto. On selvää, että vaihtosuhteen täytyy asettua jonnekin tälle välille. Mihin se asettuu, riippuu monista kysyntä- ja tarjontatekijöistä. Kauppa on kompromissi. Oletetetaan, että auton hinnaksi muodostuu 560 /45 = 12.4 t paperia. Näin molemmat maat voivat lisätä molempien hyödykkeiden kulutusta kuviossa suorakaiteiden erotuksen suuruisella määrällä.
Jos suurtuotannon eduilla on merkitystä, kustannukset laskevat sitä mukaa kuin tuotanto lisääntyy. Niinpä edellisessä esimerkissä saattaisi käydä siten, että Ruotsin erikoistuessa autontuotantoon kustannukset laskisivat alle 100 miestyöpäivän kappaleelta ja 10 000 työpäivän panoksella saataisiinkin aikaan esim. 110 autoa. Samoin paperintuotannossa saatettaisiin saada lisäetua suurempaan mittakaavaan siirryttäessä. Näin samalla työllä saataisiin aikaan entistä suurempi tuotanto ja etu siitä koituisi ulkomaankaupan avulla molempien maiden hyväksi.
Suurtuotannon edut merkitsevät myös, että vaikka mitään suhteellisia eroja maiden välillä ei olisikaan, niiden silti kannattaisi erikoistua tuottamaan jompaa kumpaa kahdesta tuotteesta suuressa mitassa ja vaihtaa sitä toisen maan erikoistuotteeseen, joka sekin on voitu tuottaa suurtuotannon etujen avulla entistä pienemmin kustannuksin. Näin molemmat maat hyötyvät suurtuotannosta. Suurtuotannon edut ja erikoistuminen ovat ne syyt, joiden takia tullimuureja nykyään puretaan maiden välillä. Tältä perustalta ovat syntyneet sekä EFTA että EU kuten myös muut taloudelliset liitoutumat.
Edellä tasapainoanalyysi on suoritettu olettaen, että kansantalous on suljettu piiri eli että tuonti kokonaistarjonnan lisääjänä ja vienti kokonaiskysynnän lisääjänä täysin korvaavat toisensa. Näin ei tarvitse olla eikä tietenkään todellisuudessa aina ole asian laita. Päin vastoin, esim. Suomi on usein joutunut kärsimään ulkomaankaupan epätasapainosta. Sen vuoksi, että inflaatio on edennyt Suomessa nopeammin kuin kauppatuttavamaissa, vienti on vaikeutunut ja tuonti on pyrkinyt kasvamaan niin paljon, että on jouduttu vaikeuksiin kansainvälisen maksuvalmiuden ylläpitämisessä. Ulkomaankauppa on kanava, jonka välityksellä Suomen kansantalous liittyy muiden ;än yhtä voimakkaasti heilahteleva Suomen kansantalouden sektori kuin on pääomanmuodostus.
Edellä käsitellyt ulkomaankaupan perimmäiset tekijät ovat vaikeasti mitattavia ja sen vuoksi empiiristä tilastollista analyysia ei juuri voida rakentaa niiden varaan. Seuraavat seikat sen sijaan ovat mitattavissa ja sen vuoksi niitä voidaan käyttää empiirisissä tutkimuksissa. Tuontiin vaikuttavat tekijät voidaan luokitella esim. seuraavaan tapaan:
1. Kotimaiset kysyntätekijät. Raaka-aineiden ja tuotantohyödykkeiden tuontitarve riippuu kotimaisen tuotannon volyymista, kulutushyödykkeiden tuontitarve taas kuluttajain varainkäytöstä. Tuonnin komponentit ovat suhdannevaihtelun suhteen varsin erilaisia. Raaka-aineiden tuonti kehittyy tasaisemmin kuin pääomahyödykkeiden ja kestokulutushyödykkeiden tuonti. Tämän vuoksi on aiheellista tarkastella käytännön analyysissa näitä tuonnin komponentteja erikseen. Voimakkaan suhdannevaihtelun alaista tuonnin osaa voidaan selittää esim. teollisuustuotannon muutoksilla tai teollisuus-tuotannon poikkeamilla trendiarvoistaan.
2. Kotimaiset tarjontatekijät. Kilpailevien ulkomaisten tavaroiden tuonti kasvaa varsinkin silloin, kun kysynnän paine on suuri ja kotimainen tuotantokapasiteetti on likimain täyskäytössä. Tämä kysynnän paine voi ilmetä mm. hintatason nousun kautta. Kysynnän paine saattaa johtaa myös kotimaisen tuotannon puolelta markkinointiponnistusten vähentämiseen ja luottoehtojen tiukentamiseen.
3. Ulkomaisista tarjontatekijöistä ovat tärkeimpiä tuontitavaroiden hinnat. Kaupan esteitä taas ovat pääasiassa tullit ja muut verot. Hintamuuttujan sisällyttämisessä tuontia kuvaavaan malliin on kaksi päävaihtoehtoa. Joissakin tapauksissa käytetään pelkkiä tuontihintoja. Tätä voitaneen parhaiten perustella siinä tapauksessa, että käsiteltävällä tuonnin osalla ei ole kotimaista kilpailevaa tuontia eikä korvaus- tai täydennyssuhdetta muihin hyödykkeisiin Tavallisimmin hintamuuttujana käytetään tuontihinnan ja kotimaisen hinnan suhdetta. Tullipolitiikan vaikutuksia voidaan pyrkiä selvittelemään siten, että tullitaso erotetaan erilliseksi muuttujaksi.
4. Viennin riippuvuussuhteet. Periaatteessa vientiä tulee käsitellä suurin piirtein samaan tapaan kuin tuontiakin, mutta tavallisesti koko kansantaloutta kuvaavassa usean yhtälön malleissa vienti käsitellään eksogeenisena eli tarkastellusta kansantaloudesta riippumattomana muuttujana. Tämä johtuu mm. siitä, että vientiä selittävä ostovoimamuuttuja jakautuu kovin monen kansantalouden osalle ja jouduttaisiin joka tapauksessa käsittelemään eksogeenisena. Silloin, kun vientiä halutaan selittää, voidaan ulkomaailman ostovoiman mittana käyttää jotakin maailmantalouden tuotannon tai maailmankaupan indeksiä sekä vientihintojen ja maailmanmarkkinahintojen suhdetta. Myös vienti voidaan jakaa tärkeimpiin komponentteihinsa kuten Suomen tapauksessa puu- ja paperivienti, metalliteollisuustuotteiden vienti ja muu vienti.
Sellainen tekijä kuin Suomen liittyminen kansainvälisiin kauppasopimuksiin saattaa antaa aihetta erityisen muuttujan käyttöön ottamiselle. Sekä vienti- että tuontifunktiot ovat tyypillisiä kysyntäfunktioita, joihin ei liity juuri mitään teoreettisia erityispiirteitä.
1. Osa valuutoista on vapaasti vaihdettavia eli niitä myydään ja ostetaan vapaasti ulkomaankauppaa varten. Etupäässä sosialististen maiden kanssa käytävä kauppa on tapahtunut clearing-tilien avulla Valuuttakurssit määräytyvät periaatteessa kysynnän ja tarjonnan perusteella valuuttamarkkinoilla.
2. Devalvaatio on valuutan arvon alentaminen muihin valuuttoihin verrattuna. Tämä suoritetaan muiden valuuttojen kursseja korottamalla. Revalvaatio taas merkitsee oman valuutan arvon korottamista eli ulkomaanvaluuttakurssien alentamista.
3. Valuuttojen kelluminen tarkoittaa kurssien vapaata määräytymistä kysynnän ja tarjonnan mukaan pienin jatkuvin devalvaatio- ja revalvaatioaskelin.
4. Keskuspankkien väliset liiketoimet perostuvat Kansainvälisen Valuut-tarahaston ylläpitämiin erityisnosto-oikeuksiin, joiden tilinpitoyksikkö määritellään ulkomaankaupalla painotettuna tärkeimpien valuuttojen avulla.
5. Suomen markalla on nykyään kiinteä keskikurssi, joka määräytyy valuuttakorin perusteella. Yksittäisten valuuttojen kurssit voivat vaihdella tiettyjen rajojen sisällä tästä keskikurssista. Termiinikaupoilla tuoja ja viejä voivat suojautua kurssimuutoksiin liittyviltä riskeiltä.
6. Vaihtotaseen tasapaino on eräs talouspolitiikan keskeisistä tavoitteista. Tavara- ja palvelutaseen yli / alijäämä määräytyy kotimaisen tarjonnan ja kysynnän erotuksena. Lisäämällä tähän pääomakorvaukset ja tulonsiirrot tullaan vaihtotaseeseen, joka määräytyy myös kotimaisen säästämisen ja pääomanmuodostuksen erotuksena, viennin ja tuonnin erotuksena sekä rahavarannon muutoksen ja luottoekspansion erotuksena.
7. Vaihtotase ja pääomatase muodostavat yhdessä maksutaseen. Vaihtotaseen vaje kasvattaa koko määrällään ulkomaista velkaa ja ylijäämä pienentää sitä. Velanhoitomenot ovat nykyään noin 10 prosenttia vaihtotaseen tuloista.
1. Maan luonnonvarat määräävät suureksi osaksi sen, mitä maassa kannattaa tuottaa. Niinpä esim. maan, jolla on runsaasti pääomaa, mutta vähän työvoimaa, kannattaa tuottaa hyödykkeitä, joita voidaan valmistaa koneellisesti ja vaihtaa niitä sellaisen maan tuotteisiin, jolla on runsaasti työvoimaa mutta vähän pääomaa. Suureksi osaksi tällä perusteella lepää kehittyneiden ja kehitysmaiden välinen kauppa.
2. Voidaan osoittaa, että kahdestä maasta toisen, vaikka se pystyisikin tuottamaan alhaisemmin kustannuksin kaikkia hyödykkeitä, kannattaa erikoistua niihin hyödykkeisiin, joiden tuotannossa sen etevämmyys on suhteellisesti suurempi. Toisen maan kannattaa vastaavasti erikoistua tuotteisiin, joissa sen heikommuus on suhteellisesti pienin. Ulkomaankaupan avulla molemmat maat voivat lisätä kumpienkin hyödykkeiden kulutusta.
3. Kolmas ulkomaankaupan syy ovat suurtuotannosta saatavat edut. Monella alalla yksikkökustannukset ovat sitä alhaisemmat mitä suurempia määriä tuotetaan. Eräiden hyödykkeiden tuotannossa nämä suurtuotannon edut voidaan täysimittaisesti hyödyntää vasta, kun tuotannon määrä ylittää yhden maan tarpeet. Näistä syistä ovat syntyneet nykyiset usean maan talousyhteisöt ja vapaakauppa-alueet.
1. Tuontia ja vientiä säätelevät tekijät voidaan jakaa kolmeen ryhmään: kotimaiset kysyntätekijät, kotimaiset tarjontatekijät ja ulkomaiset tarjontatekijät.
Alkuun o Sisällysluettelo o AJK kurssit o AJK kotisivu
Asko Korpela 970820 (960929) o Asko.Korpela@kolumbus.fi
[ccc]