Asko Korpela: Kansantalouden peruskurssi:
Osa 4 TASAPAINOHÄIRIÖT JA TALOUSPOLITIIKKA
(Asko.Korpela@kolumbus.fi) o Sisällysluettelo
o AJK kurssit o AJK
kotisivu
Tämä sivu on vielä korjaamaton, vuoden 1991 asussa.
14.1 Talouspolitiikan pääsuunnat
o Talouspolitiikan tavoitteet
o Talouspolitiikan vaikutukset
o Talouspolitiikan rajoitukset
14.2 Talouspolitiikan keinot
o Kauppapolitiikka
o Rahapolitiikka
o Rahapolitiikan välineet
o Finanssipolitiikka
o Tulopolitiikka
Kuvio: K14.1 Talouspolitiikan keinot ja tavoitteet
Taloustieteessä pyritään ymmärtämään ja ennustamaan taloudellisia tapahtumia. Talouspolitiikassa pyritään vaikuttamaan taloudellisiin ilmiöihin. Jotta voitaisiin harjoittaa menestyksellistä talouspolitiikkaa, on tunnettava taloudellisia syy- ja seuraussuhteita, tarvitaan taloudellista asiantuntemusta.
Talouspolitiikka on harkittua keinojen käyttöä tavoitteiden saavuttamiseksi. Talouspolitiikkaa harjoittaa yhteiskunta. Talouspolitiikan tavoitteet muotoutuvat yhteiskunnallisessa päätöksentekoprosessissa. Tavoitteiden saavuttamiseksi tarvittavien keinojen löytäminen ja niiden vaikutusten arvioiminen on taloudellisen asiantuntemuksen tehtävä, kun taas tavoitteiden asettaminen ja niiden tärkeysjärjestyksen arvioiminen on poliittinen kysymys.
Talouspolitiikan harjoittamisen tarpeellisuudesta ja mahdollisuuksista hyvinvoinnin lisäämisessä on olemassa kaksi perusnäkemystä:
1. Markkinamekanismi eli kysynnän ja tarjonnan lait mikrotasolla huolehtivat automaattisesti resurssien tehokkaimmasta ohjautu-misesta. Tämän näkemyksen mukaan julkisen vallan tehtävänä on vain ylläpitää kehyksiä markkinamekanismin toiminnalle.
2. Markkinamekanismin automatiikka on heikko ja johtaa yhteiskunnan hyvinvointifunktion kannalta vääristymiin. Tämän takia yhteiskunnan on tehokkaasti ohjattava talousprosessia, suunniteltava ja asetettava rajat markkinamekanismin toiminnalle.
Se, mitä talouspolitiikassa tehdään, on useimmiten näiden kahden näkemyksen välinen kompromissi. Konkreettisella tasolla talouspolitiikan harjoittamista voidaan tarkastella neljästä näkökulmasta: tavoitteet, vaikutukset, rajoitukset ja keinot.
Keskeisiä talouspolitiikan tavoitteita erotetaan perinteisesti neljä:
Tavoitteiden keskinäisestä tärkeysjärjestyksestä on erilaisia mielipiteitä, ja lisäksi tärkeysjärjestys vaihtelee tilanteen mukaan. Vielä 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa taloudellinen kasvu oli ehkä tärkein tavoite. Vuoden 1973 öljykriisin jälkeen Suomessa jouduttiin huomattavaan vaihtotasevajaukseen, ja kasvu oli pysähtynyt, etusijan sai inflaation vastustaminen, mutta pian tämäkin tavoite sai väistyä taka-alalle työttömyyden lisäännyttyä dramaattisesti vuonna 1976. Sen jälkeen työllisyyden tukeminen on ollut talouspolitiikan tärkein tavoite.
Osa talouspolitiikan tavoitteista on keskenään ristiriidassa. Jos harjoitetaan kasvupolitiikkaa eli suoritetaan toimenpiteitä, jotka edistävät taloudellista kasvua, ne yleensä lisäävät myös työllisyyttä.(1)
Kasvua ja työllisyyttä tukevilla toimenpiteillä on sen sijaan useimmiten haitallisia vaikutuksia hintataso- ja vaihtosasetavoitteiden kannalta. Vastaavasti, jos harjoitetaan esim. vaihtotasevajeen kasvua hillitsevää talouspolitiikkaa, se tosin ehkä helpottaa myös hintapainetta, mutta samalla myös ei-toivotulla tavalla hidastaa kasvua ja sitä kautta heikentää työllisyyttä. Talouspolitiikan harjoittamisen tekee vaikeaksi kaksi seikkaa:
1. On vaikeata sopia siitä, mikä tavoite kulloinkin on etualalla ja mitkä painot keskeisille tavoitteille on annettava.
2. Kaikilla toimenpiteillä on sekä myönteisiä että kielteisiä vaikutuksia.
Tehtävänä on löytää sellaisia keinoja tai keinojen yhdistelmiä, joilla kulloinkin valitun tavoiteyhdistelmän kannalta hyötyjen ja haittojen ero on mahdol-lisimman suuri.
Talouspolitiikalla on usein myös muita tavoitteita kuin edellä mainitut neljä. Tulonjaon tasoittaminen ja hyvinvoinnin alueellisen jakautumisen tasoit-taminen ovat näistä esimerkkejä.
Edellämainitut neljä tavoitetta ovat makroanalyysista tuttuja kokonaistalou-dellisen mallin muuttujia. Talouspoliittisen toimenpiteiden vaikutuksia niihin voidaan siis arvioida mallin avulla, mikäli käytetyt instrumentit voidaan konkretisoida muutoksiksi mallin muuttujissa.
Osa muuttujista on vailla välitöntä talouspoliittista mielenkiintoa, eikä niihin ole mahdollista puuttua myöskään instrumentteina. Mutta niissäkin voidaan nähdä talouspolitiikan vaikutuksia. Tällaisia muuttujia ovat esim. yksityinen kulutus, joka määräytyy tulojen mukaan, tulot, jotka määräytyvät palkka-tason ja työllisyyden mukaan tai pääomanmuodostus, joka määräytyy useiden taloudellisten tekijöiden vaikutuksesta. Tosin osa pääomanmuo-dostuksesta, julkinen pääomanmuodostus on tärkeä talouspolitiikan instru-mentti.
Eräät tekijät on talouspolitiikan harjoittajan otettava annettuina. Niihin ei voida talouspolitiikalla vaikuttaa, vaikka ne vaikuttavatkin taloudellisiin tapahtumiin. Ne muodostavat olosuhteet, joissa talouspolitiikkaa joudutaan harjoittamaan. Tällaisia olosuhdemuuttujia ovat ennen muuta luonnonvarat ja erilaiset demografiset tekijät, kuten väestön määrä ja rakenne. Myös maailmantalouden tilanne on talouspolitiikan harjoittajan kannalta annettu tekijä.
Näistä tekijöistä luonnonvarat, erityisesti niiden uusiutumaton osa, on staattisin. Tämän takia luonnonvaroja ei ole tarpeen lainkaan sisällyttää erillisenä muuttujana lyhyen tähtäyksen vaikutuksia analysoivaan kokonaistaloudelliseen malliin.
Eräissä nopean väestönkasvun maissa väestöä ei voida pitää talousprosessin kannalta annettuna tekijänä kuten meillä, vaan vuorovaikutus väestön ja talouden välillä on molemminpuolinen. Meillä väestön kasvu on niin hidasta, ettei taloudellisen aktiviteetin vaikutusta väestön määrään voida mitata. Sen sijaan väestön määrä ja rakenne ovat tärkeä työvoiman tarjonnan kapasiteettiraja.
Maailmantalous on olosuhdemuuttujista tärkein lyhyellä tähtäyksellä. Huomattava osa Suomen kansantalouden suhdannevaihteluista on kotoisin ulkomailta. Maailmanmarkkinoiden ostovoiman ja hintasuhteiden kehityk-seen ei pienellä Suomella ole käytännöllisesti katsoen mitään vaikutusta, mutta nämä tekijät vaikuttavat ratkaisevasti viennin ja tuonnin laajuuteen. Ja koska ulkomaankaupan osuus kokonaiskysynnästä on noin neljännes, on selvää, että muutokset näissä tekijöissä tuntuvat nopeasti koko Suomen kansantaloudessa.
Kuviossa K14.1. on kaavamainen esitys talouspolitiikan tavoitteista, vaikutuksesta ja rajoituksesta sekä seuraavassa kohdassa käsiteltävistä talouspolitiikan keinoista.
Perinteisesti talouspolitiikan keinot on jaettu kahteen pääryhmään: finanssipolitiikka ja rahapolitiikka. Mutta itse asiassa näitäkin vanhempi talouspolitiikan haara on ulkomaankauppapolitiikka. Uusin eli neljäs talouspolitiikan alue on tulopolitiikka.
Vielä 1930-luvulla tullitulot muodostivat puolet valtion verotuloista, ja tulli merkitsi kolmanneksen tai neljänneksen lisäystä tuontitavaran hintaan. On ymmärrettävää, että tällöin tullit olivat merkittävä kauppapoliittinen ja talouspoliittinen ase. Nykyään tullien merkitys on vähäinen sekä julkisen talouden tulojen että tuontitavaran hinnanmuodostuksen kannalta. Myös määrälliset ulkomaankaupan rajoitukset ovat väistyneet taka-alalle. Kansainvälinen työnjako pääsee kehittymään tuotantomahdollisuuksien luontaisten erojen pohjalta esteettömämmin kuin aikaisemmin.
Talouspolitiikan keskeisistä tavoitemuuttujista kauppapolitiikalla vaikutetaan lähinnä tietenkin vaihtotaseen tasapainoon. Mutta ulkomaankauppapolitiikan vaikutukset ulottuvat myös muihin tavoitteisiin. Suomessa devalvaatio kohottaa yleistä hintatasoa välittömästi noin neljänneksellä devalvaatioprosentista. Toisaalta devalvaatio tekee mahdolliseksi valuuttamääräisten vientihintojen alentamiseen ja viennin määrän kasvun. Viennin määrän kasvu saattaa merkitä tuotannon kasvua ja työllisyystilanteen paranemista.
Talouspolitiikan instrumenttien suhteen on olemassa kaksi koulukuntaa: monetaristit ja uuskeynesiläiset.
Monetaristinen talouspolitiikka lähtee siitä, että rahapolitiikka on voimakkaampi ase kuin finanssipolitiikka.
Monetaristisen näkemyksen tunnetuimman edustajan Milton Friedmanin mukaan rahan tarjonnan ja taloudellisen aktiviteetin välillä on selvä korrelaatio. Tulkinnasta on kuitankin kiistelty: kumpi on syy, kumpi seuraus? Friedmanin mukaan muutokset rahan tarjonnassa vaikuttavat taloudelliseen toimintaan. Monetaristien mukaan on olemassa empiiristä näyttöä kolmesta rahapolitiikan tehokkuutta osoittavasta seikasta:
1. Tärkein rahan kysynnän komponentti on liiketoimikysyntä, joka riippuu pääasiassa tuloista eikä juuri lainkaan korkokannasta. Tämän vuoksi rahan kysyntä reagoi normaalioloissa vaimakkaammin tulon kuin koron muutoksiin.
2. Yritysten tuotannolliset investoinnit reagoivat korkokannan muutoksiin investointien rajatehokkuusteorian mukaan. Lisäksi kulutuskysynnässä on korkoherkkiä komponentteja. Asuntojen kysyntä reagoi asuntoluottojen korkokannan muutoksiin. Samoin monien kestokulutushyödykkeiden kysyntään vaikuttavat osamaksuluottojen korkoprosentissa tapahtuvat muutokset.
3. Rahan tarjonta sen sijaan on riippumaton korosta. Pankit pyrkivät antamaan luottoja niin paljon, kuin ne reservimääräysten puitteissa voivat myöntää. Rahan tarjonta kasvaa ja supistuu sitä mukaa, kun keskuspankki laajentaa tai supistaa pankkien reservejä.
Avoimen talouden olosuhteissa valuuttavaranto, valuuttakurssit ja korko ovat sidoksissa toisiinsa. Näistä korkeintaan kaksi voidaan pyrkiä pitämään kiinteänä, kolmas määräytyy markkinavoimien vaikutuksesta. Suurissa maissa kuten Yhdysvalloissa pyritään pitämään korkoa tietyllä tasolla, jolloin valuuttakurssit saavat määräytyä vapaasti. Suomessa on valittu kiinteiden valuuttakurssien tie. Tällöin korkoa joudutaan keskuspankin toimenpiteillä pitämään sellaisella tasolla, että valuuttavaranto pysyy riittävän suurena. Jos koron sallitaan pudota kovin alas, valuuttavirta kääntyy pois maasta ja joudutaan kansainvälisiin likviditeettiongelmiin.
Siinä tapauksessa, että edellä esitetyt käsitykset koron merkityksestä pitävät paikkansa, rahapolitiikka on voimakas väline. Rahapolitiikan välineistö, jolla raha- ja luottomarkkinoihin vaikuttamalla pyritään säätelemään taloudellista kehitystä asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi, vaihtelee maasta toiseen institutionaalisten puitteiden ja historiallisen kehityksen muovaamana.
1. Diskonttokorko. Vanhin ja kenties myös laajimmin käytetty rahapoliittinen väline on keskuspankin diskonttokorko. Se on korko, jolla pankit voivat saada luottoa keskuspankista. Koska pankkien ja muidenkin luottolaitosten korot - yleensä - seuraavat diskonttokoron muutoksia ja koska raha- ja luottolaitosten soveltamat korot vuorostaan vaikuttavat korkoihin muualla luottomarkkinoilla, voi keskuspankki diskonttokorkoaan muuttamalla saada aikaan samansuuntaisen muutoksen koko yhteiskunnan keskimääräisessä korkotasossa.
Diskonttokoron asema rahapolitiikan välineenä on suuresti vaihdellut. Sen aktiivinen käyttö on nojautunut useimmiten olettamukseen, jonka mukaan investoinnit ja säästäminen ovat herkkiä korkojen muutoksille siten, että koron nousu vähentäisi investointihalukkuutta ja lisäisi säästämistä, koron lasku päinvastoin. Tällöin diskonttokoron korottaminen supistaisi ja alentaminen voimistaisi kokonaiskysyntää. Lisäksi voidaan olettaa, että koron muutos tulkitaan viitteeksi tulevien muiden toimenpiteiden suunnasta, jolloin se muokkaisi tarkoituksenmukaisesti taloudellista kehitystä koskevia odotuksia. Toisen näkemyksen mukaan koron vaikutus niin investointi- kuin säästämispäätöksiin olisi käytännössä mahdollisten korkovaihteluiden puutteessa pieni, varsinkin jos hintatason samanaikaiset muutokset osittain tai kokonaan kumoavat nimelliskorkojen muutosten vaikutuksen reaaliseen korkotasoon. On myös tähdennetty, että korkojen korotuksella on epä-suotuisia vaikutuksia kustannustasoon ja erityisesti asumiskustannuksiin. Tämän on katsottu puoltavan suhteellisen alhaisia ja muuttumattomia korkoja. Nykyisin näyttää diskonttokoron asema rahapolitiikassa asettuneen useimmissa maissa historiallisten äärimmäisyyksien välimaille. Diskontto-korkoa pyritään Suomessa käyttämään yhtenä osana talouspoliittisten toimien yhdistelmissä.
2. Avomarkkinaoperaatiot. Maissa, joissa arvopaperimarkkinat ovat kehitty-neet, voidaan diskonttokoron käyttöä tehostaa tai sen käyttö korvata keskuspankin avomarkkinaoperaatioilla. Pyrkiessään jarruttamaan kokonais-kysynnän kasvua keskuspankki myy salkustaan arvopapereita ja vetää yhteiskunnasta rahaa niiden maksuna. Samalla toimenpide alentaa hintoja arvopaperimarkkinoilla eli nostaa arvopapereiden korkotuottoa. Näin aikaansaatu likviditeetin muutos ja korkojen nousu tukevat toisiaan. Arvopapereiden kurssien lasku aiheuttaa lisäksi niiden omistajille pääomatappioita, joilla voi olla kokonaiskysyntää hillitsevä vaikutus. Vastaavasti ostamalla arvopapereita voi keskuspankki pyrkiä koron laskun, likviditeetin lisäyksen ja pääomavoittojen kautta voimistamaan kokonais-kysyntää.
Avomarkkinaoperaatioiden käyttöä rahapoliittisena välineenä rajoittaa koron muutosten mahdollisten haittavaikutusten ohella se, etteivät kovin jyrkät ja suuret kurssien muutokset ole arvopaperimarkkinoiden jatkuvan toiminnan kannalta suotavia. Tämä rajoitus on sitä voimakkaampi, mitä kehittymät-tömämmät arvopaperimarkkinat ovat ja mitä kiinteämpinä arvopapereiden kurssit halutaan pitää. Suomessa on avomarkkinaoperaatioita laajemmin ryhdytty käyttämään rahapolitiikan välineenä vasta 1980-luvun puolivälin jälkeen. Välineinä avomarkkinaoperaatioissa käytetään Suomessa pankkien ja Suomen Pankin 1-12 kk sijoitustodistuksia sekä valtion vastaavia arvopapereita. Näiden sijoitustodistuksia koskevien kauppojen perusteella lasketaan HELIBOR (Helsinki Interbank Offer Rate) -markkinakorot.
3. Keskuspankkiluotto. Avomarkkinaoperaatioiden lisäksi pankit voivat saada Suomen Pankilta lyhytaikaisempaa maksuvalmiusluottoa eli ns. päiväluottoa. Päiväluottojen määrä ja korko mitoitetaan kulloisenkin rahapolitiikan yleisen linjan mukaisesti. Niissä maissa, joissa pankit jatkuvasti käyttävät keskuspankkiluottoa rahoituslähteenään, ovat tätä luottoa säätelevät rahapoliittiset välineet saaneet keskeisen aseman. Näitä välineitä ovat pankkien velkaantumiselle keskuspankkiin asetetut ylärajat ja keskuspankkivelan kasvaessa nousevat lisäkorot, joiden avulla voidaan vaikuttaa keskuspankkiluottoon nojautuvan luotonannon ja sitä tietä kokonaiskysynnän kehitykseen. Tällaisten välineiden käyttö rajoittuu kuitenkin nimenomaan aikoihin, joina pankit ovat merkittävästi velkaantuneet keskuspankeille. Suomessa pankit ovat olleet pysyvästi velkaantuneita keskuspankille ja keskuspankkiluoton määrä ja ehdot ovat sen vuoksi olleet keskeisiä rahapolitiikan keinoja.
4. Kassavarantomääräykset. Monessa maassa keskuspankilla on mahdollisuus vaatia pankeilta määräsuuruista, keskuspankkitalletuksina tai setelikassoina pidettävää kassavarantoa. Muuttamalla kassavarantovaati-muksia keskuspankki voi jäädyttää tai vapauttaa osan pankkien varoista ja säädellä tällä tavoin pankkien luotonantomahdollisuuksia. Suomessakin on käytössä kassavarantotalletusjärjestelmä, jonka puitteissa pankit joutuvat tallettamaan määräprosentin ottolainauskannastaan keskuspankkiin.
5. Suora luotonanto. Arvopaperimarkkinoiden tai pankkien välityksellä tapahtuvan luototuksen ohella antavat keskuspankit joissakin maissa suoraa luottoa valtiolle ja yksityisille asiakkaille. Tätä laajentamalla tai supistamalla voidaan pyrkiä rahapoliittisiin päämääriin. Valtion keskuspankista saaman luoton rahapoliittisesti tarkoituksenmukainen muutos - varsinkin sen supistaminen - edellyttää kuitenkin pitkäjännitteistä ja rahapolitiikan tarpeisiin sopeutettua valtiontalouden hoitoa, mikä rajoittaa tämän välineen käyttömahdollisuuksia. Myöskään yksityisille asiakkaille annetun luoton vähentäminen tilanteessa, jossa se rahapolitiikan tavoitteiden kannalta olisi perusteltua, ei kiinteiden asiakassuhteiden vallitessa yleensä ole mahdollista. Suomen Pankki ei normaalisti luotota valtiota. Sen suora luotonanto yksityisille on ollut aikoinaan huomattava, mutta se on nykyään kokonaan lopetettu. Suorien luottojen myöntäminen tapahtui pankkien välityksellä ja takuulla, ns. Suomen Pankin erityisrahoitusjärjestelyinä.
6. Valuuttakurssit. Ulkomaisiin tuloihin ja menoihin sekä pääomanliikkeisiin vaikuttavista välineistä valuuttakurssien muuttaminen on nykyisin eräs tärkeimmistä rahapolitiikan välineistä. Ulkomaisten pääomanliikkeiden säätelyyn on useissa maissa ollut käytettävissä monenasteisia välineitä luottoehtojen rajoituksista suoranaiseen säännöstelyyn saakka. Siten pääoman tuonnin tai viennin vaikutuksia kokonaiskysynnän kehitykseen on voitu säädellä. Nykyisin pääomanliikkeet on vapautettu ja valuutan-säännöstely on poistettu lähes kaikista läntisistä teollisuusmaista, ja siihen palaaminen on tehty mahdottomaksi kansainvälisin sopimuksin (esim. OECD, EU, ETA). Tämä koskee myös Suomea.
7. Sopimukset ja suositukset. Rahapolitiikan välineenä käy pitäminen myös keskuspankin ja pankkien tai muiden luottolaitosten välisiä, esimerkiksi luotonannon rajoittamisesta tai sen suuntaamisesta tehtyjä sopimuksia. Rahapoliittisiin päämääriin voidaan pyrkiä myös keskuspankin esittämillä suosituksillä ja tilannekatsauksilla, joiden teho riippuu ennen kaikkea keskuspankin nauttimasta arvonannosta. Suomessa suosituksilla on aikaisemmin ollut merkittävä vaikutus, mutta nykyään tätä keinoa ei enää käytetä.
Edellä käsitellyt rahapoliittiset välineet tähtäävät pelkistetyimmässä muodossa kokonaiskysynnän tason säätelyyn. Monia niistä voidaan käyttää myös valikoivasti eli siten, että niillä pyritään vaikuttamaan kokonais-kysynnän ja kokonaistarjonnan rakenteeseen. Vastaavasti keskuspankki voi suorassa luotonannossaan suosia rahapolitiikan päämäärien kannalta ensisijaisia rahoituskohteita.
Sen lisäksi, että yleisesti vaikuttavia rahapoliittisia välineitä voidaan käytellä myös valikoivasti, on kehitetty useita talouspoliittisia keinoja, jotka ovat alun alkaen vaikutukseltaan valikoivia. Näistä osamaksukaupan luottoehtojen säätely on kenties lähinnä perinteisiä rahapolitiikan alueita. Kiristämällä tai lieventämällä osamaksukaupassa käytettyjä luottoehtoja - mm. käsirahan suuruutta ja maksuajan pituutta - voidaan vaikuttaa osamaksukaupan kohteena olevien kestokulutushyödykkeiden osuuteen kokonaiskysynnästä. Rahapolitiikkaa sivuavat usein myös ne välineet, joita on monissa maissa otettu käyttöön esimerkiksi asuntotuotannon ja maatalouden sekä alueittaisen kehityksen tukemiseksi.
Uuskeynesiläisen näkemyksen mukaan suhdannevaihtelun tärkein syy on investointien voimakas vaihtelu ja niiden takana muut kuin rahataloudelliset tekijät.
1. Alityöllisyystasapaino. Keynesiläisen käsityksen mukaan kokonaistalou-dellinen tasapaino voi toteutua myös huomattavan suuren työttömyyden vallitessa ilman, että on olemassa voimia, jotka saisivat kansantalouden liikkeelle kohti täystyöllisyyttä.
Jos tällaiseen alityöllisyystasapainoon joudutaan, on mahdollista ja tarpeellista puuttua talousprosessin kulkuun ja lisätä julkista kysyntää tai pienentää verotusta tilan tekemiseksi yksityisen kysynnän kasvulle.
2. Oikeaoppinen finanssipolitiikka. Suhdanteita tasoittava ns. oikeaoppinen finanssipolitiikka edellyttää, että kokonaiskysyntää lisätään silloin, kun se pyrkii jäämään liian pieneksi kansantalouden tuotantokapasiteettiin nähden ja vähennetään silloin, kun se pyrkii muodostumaan liian suureksi. Kokonaiskysyntään julkinen valta voi vaikuttaa välittömästi omalla kulutus- ja investointikysynnällään. Verotus- tai tulonsiirtopolitiikalla voidaan vai-kuttaa välillisesti yksityiseen kulutuskysyntään. Yksityiseen investointi-kysyntään julkinen valta vaikuttaa vaikuttaessaan verotuksen ja tulonsiirtojen kautta yksityiseen säästämineen ja siten yksityisten investointien rahoi-tusmahdollisuuksiin. Yksityisiin investointeihin voidaan vaikuttaa myös val-tion luotonannon välityksellä.
Yhteinen piirre kaikille kokonaiskysyntää lisääville finanssipoliittisille toimenpiteille on se, että ne merkitsevät joko julkisen vallan tulojen supistumista tai menojen kasvamista tai molempia. Vastaavasti kokonais-kysyntää supistavat toimenpiteet pienentävät menoja tai lisäävät tuloja. Näin ollen suhdanteita tasoittava finanssipolitiikka merkitsee alijäämäistä budjettia laskukaudella ja ylijäämäistä budjettia nousukaudella. Ns. ruotsalaisen budjettipolitiikan periaatteen mukaisesti (joka on saanut nimensä siitä, että sen ensimmäisinä esittivät ruotsalaiset taloustieteilijät 1930-luvulla) budjetin ei tule olla tasapainossa joka vuosi, vaan tasapainovaatimus koskee koko suhdanneaallon aikaista yhteenlaskettua budjettia. Nykyisin ei tätäkään pidetä välttämättömänä. Eihän ole mitään takeita siitä, että vakaan hintatason ylläpitäminen edellyttäisi korkeasuhdanteen aikana täsmälleen yhtä suurta kysynnän supistamista kuin mitä täystyöllisyyden turvaamiseksi on tarpeen lisätä kokonaiskysyntää saman suhdanneaallon matalasuhdanteen aikana.
3. Automaattiset vakauttajat. Julkisen talouden kehitystä tarkasteltaessa havaitaan, että budjetti todella pyrkii muodostumaan ylijäämäiseksi nousukaudella ja alijäämäiseksi laskukaudella. Suureksi osaksi tämä on seurausta automaattisista vakauttajista eli stabilaattoreista. Automaattisena vakauttajana toimii koko se lainsäädännöllinen kehikko, joka ajoittaa suuren osan sosiaalipoliittisista toimenpiteistä laskukauteen ja niiden rahoituksen painopisteen nousukauteen. Tällaisia vakauttajia ovat mm.:
1. Verotulojen voimakas kasvu nousukautena, jolloin tulonmuodostus on suurimmillaan.
2. Työttömyysriski ja sosiaalimenot, jotka kasvavat eniten laskukautena.
3. Myös yksityisessä sektorissa on automaattisia vakauttajia. Yritysten voitonjako ei vaihtele tulonmuodostuksen mukaan, vaan jakamatonta voittoa pienennetään laskukautena, jolloin se toimii eräänlaisena iskunvaimentajana.
Uusin ja dramaattisin talouspolitiikan haara on nykyään tulopolitiikka. Erityisesti Suomessa se on saanut tärkeän aseman yhteiskuntapolitiikassa. Työmarkkinaosapuolten kesken tehdyissä sopimuksissa pyritään säätelemään ensisijaisesti palkkoja ja hintoja. Mutta näihin sopimuksiin on liitetty myös merkittäviä sosiaalipoliittisia uudistuksia.
Tulopoliittinen sopimusinstituutio on noussut valtiomahdin asemaan ja poliittisen hallituksen rinnalle, jopa sen ohi, kun on kysymys talouspolitiikan suuntaviivojen määräämisestä. Jotkut näkevät tässä jopa uhan demokraattiselle valtiojärjestykselle. Joissakin tapauksissa tulopoliittisissa neuvotteluissa tehdyt sopimukset ovat hallituksen esitysten tapaan vaatineet eduskunnan lainsäädännöllisiä toimenpiteitä.
Tulopolitiikan vaikutukset ulottuvat kokonaisvaltaisesti kaikkiin talous-politiikan tavoitemuuttujiin. Tämän takia tulopolitiikassa olisi voitava muodostaa yhteiskunnan tahdonilmauksia ja kannanottoja mm. seuraaviin laajoihin kysymyksenasetteluihin:
1. Vakaa hintataso mihin hintaan hyvänsä. Tämän näkökannan puoltajat ovat sitä mieltä, että vakaa hintataso sinänsä on niin tärkeä tavoite, että siitä ei voida tinkiä edes korkeimman työllisyyden tai kasvun kustannuksella. Itse asiassa tämän kannan puolestapuhujat ovat sitä mieltä, että pitkällä aikavä-lillä vakaa hintataso, täystyöllisyys ja kasvu eivät ole ristiriitaisia päämääriä. He väittävät, että inflaatio tänään merkitsee laskukautta huomenna. He väittävät, että tuotantotoiminta voi tapahtua tehokkaasti vain hintatason pysyessä vakaana. He väittävät myös, että pienenkin inflaation sietämien lopulta johtaa hiiml;vän laukkaavaksi ja laukan ryöstäytymiseen hillittömäksi hyperinflaatioksi. Miksi annettaisiin koko prosessin edes alkaa? Miksi emme uhraisi hiukan nykyisestä mahdollisesta tuotannosta ja työllisyydestä saadaksemme tulevaisuudessa nauttia häiriintymättömästä kasvusta ja työllisyyden tasosta.
2. Kasvu mihin hintaan hyvänsä. Jotkut ovat sitä mieltä,että täystyöllisyys ja kasvu ovat mahdolliset ilman, että hintojen nousua tarvitsee tapahtua. He uskovat, että tuotannon kasvu merkitsee hintojen pyrkimystä laskuun. Koska palkkojen on voitava nousta säännöllisesti määrätyllä prosentilla, tuottavuuden kasvu tekee kohtuulliset palkankorotukset mahdollisiksi ilman, että niiden tarvitsee näkyä hinnankorotuksissa. Tuotantokapasiteetin ollessa täyskäytössä tuotannon yksikkökustannukset ovat alhaiset, ja hintoja voidaan pitää alhaalla ilman, että yrittäjien tulot alenevat. Tämän kannan edustajat uhraisivat tarpeen vaatiessa vakaan hintatason lyhyellä aikavälillä tulevan kasvun ja hintojen pitkän aikavälin vakavuuden hyväksi.
3. Kompromissi vakaan hintatason ja kasvun välillä. Monet, ehkä useimmat asiantuntijat, ovat nykyisin valmiit tekemään myönnytyksiä molempien edellä esitettyjen näkökantojen suhteen. He ovat sitä mieltä, että ehdottoman vakaa hintataso voi olla haitaksi korkealle työllisyydelle ja kasvulle. Uskotaan, että olisi välttämätöntä pitää talouselämää osittain tyhjäkäynnillä. jotta hintojen nousu saataisiin kokonaan poistetuksi. Tästä johtuu, että työllisyyden kasvun pitäminen ehdottomissa ylärajoissaan aiheuttaisi jännityksiä, joiden takia kuitenkin jouduttaisiin tekemään kompromisseja päämäärien suhteen. Toisaalta näyttää olevan välttämätöntä sietää edelleenkin kohtuullista hintojen nousua mieluummin kuin uhrata taloudellinen kasvu ja työllisyyden korkea aste.
Vaaditaan paljon tutkimustyötä, jotta saataisiin selville, mitä muutoksia voidaan tehdä inflaation pitämiseksi mahdollisimman pienenä. Palkka-päätöksissä olisi voitava ottaa huomioon tuottavuuden kehitys siten, että palkkatason yleinen nousu ei ole suurempi kuin tuottavuuden nousu koko kansantaloudessa. Kuitenkin kullakin alalla palkankorotukset on voitava irrottaa oman alan tuottavuuden kehityksestä siten, että niillä aloilla, joilla tuottavuuden nousu on keskimääräistä korkeampi, osa tuottavuuden noususta voitaisiin siirtää kuluttajille hinnanalennuksina. Näillä aloilla, joilla tuottavuuden nousu on keskimääräistä vähäisempää, hintoja olisi korotettava. Poikkeamat yleisestä palkankorotuslinjasta olisi sallittava vain siinä tapauksessa, että kasvavalle tuotannonalalle halutaan houkutella lisää työvoimaa ja että syrjään väistyvä teollisuudenala tyytyy keskimääräistä pienempiin palkankorotuksiin työvoiman poissiirtymisen helpottamiseksi.
1. Talouspolitiikka on harkittua keinojen käyttöä tavoitteiden saavuttamiseksi.
2. Kaksi perusnäkemystä: markkinamekanismin automatiikka / yhteiskunnan ohjaus.
3. Keskeiset tavoitteet: työllisyys, hintatason vakavuus, vaihtotaseen tasapaino ja taloudellinen kasvu. Tärkeysjärjestys vaihtelee. Kaikilla toimenpiteillä on sekä myönteisiä että kielteisiä vaikutuksia.
4. Olosuhdemuuttujat: luonnonvarat, väestön määrä ja rakenne, maailmantalous. Vaikuttavat kansantalouteen, mutta kansantalous ei lyhyellä tähtäyksellä vaikuta niihin.
1. Talouspolitiikan pääalueet: finanssipolitiikka, rahapolitiikka, kauppapolitiikka, tulopolitiikka.
2. Monetaristinen talouspolitiikka luottaa rahapoliittisiin keinoihin. Rahan liiketoimikysyntä riippuu tuloista ja investoinnit koroista. Mutta rahan tarjonta ei riipu korosta, vaan keskuspankin politiikasta.
3. Rahapolitiikan välineistä tärkeimmät ovat diskonttokorko, avomarkkinaoperaatiot, keskuspankkiluotto, kassavarantomääräyk-set ja valuuttakurssien muuttaminen. Valikoivia välineitä ovat keskuspankin sopimukset rahalaitosten kanssa, näille annettavat suositukset ja osamaksukaupan luottoehdot.
4. Finanssipolitiikkaa tarvitaan, koska alityöllisyystasapaino on mahdollinen. Oikeaoppinen finanssipolitiikka lisää kokonaiskysyntää laskukautena ja pienentää sitä nousukautena. Budjetin ei tarvitse olla tasapainossa.
5. Tulopolitiikan merkityksen kasvu. Olisi pyrittävä löytämään sellainen tulopolitiikka, että inflaatio voidaan pitää mahdollisimman pienenä kansantalouden tuotantovoimia tuhlaamatta. Palkankorotuksissa olisi tyydyttävä tuottavuuden nousun suuruisiin prosentteihin. Keskimääräistä suuremman tai pienemmän tuottavuuden nousun olisi annettava näkyä hinnoissa. Poikkeaminen yleisestä palkan-korotuslinjasta olisi sallittava vain haluttaessa siirtää työvoimaa kannattamattomilta kannattaville aloille.
1. 1 Yhdessä yrityksessä, siis mikrotasolla, saattavat rationalisointitoimenpiteet samalla lisätä tuotantoa ja pienentää työvoimantarvetta.
Alkuun o Sisällysluettelo o AJK kurssit o AJK kotisivu
Asko Korpela 970820 (960929) o Asko.Korpela@kolumbus.fi
[ccc]