Sven Stricker
Mensch, Rüdiger!
AJK: Scheissleben
Kirjan viimeinen sana, sanalla sanoen. samalla sanoen, aivan mainio yhteenveto koko kirjasta. Miten tuon suomeksi sanoisi? Suora käännös 'Perse-elämä ei oikein tunnu hyvältä. Suuresti ihailemani sanataituri Heikki Luoma käyttää mainiossa draamassaan Taivaan tulet ilmaisua 'Etelän pillu'. siis 'Pilluelämä' ei sekään oikein maistu, vaikka tämän tarinan terapeuttista sisältöä mukavasti kuvaakin. Google panee paremmaksi ja sanoo 'vitun paska elämä'. Olisiko sitten sittenkin paras pelkkä 'Paska elämä'. Se antaa kyllä liian kielteisen kuvan. Verkkoyhteenvedossa sanotaan parhaiten: "Das lustigste traurige Buch der Saison" - "Kauden hauskin surullinen kirja".
Mitenkä tämä nyt sitten? No, kuten esittelyssä kerrotaan, der Mensch, Rudiger, lehtori, siis kolleega 40-vuotispäivänään tavataan mälsän koulupäivän jälkeen sillalla hyppyaikeissa, ottamassa lähdöt elämästä. Samoissa aikeissa osuu paikalle entinen bestseller-kirjailija Tom. Päättävät kuitenkin antaa elämällle vielä mahdollisuuden, 5 päivän koeajan. Siitä alkaa tarinan valoisampi puoli. Alkavat kiinnittää huomiota Scheissehin, naisten peppuihin. Muistuupa mieleen, että olen itsekin jotakin samaa tehnyt: 1958 Pohjoismaiden Yhdyspankin Forumin konttorissa kesäharjoittelijana pankkitiskin takaa oli hyvä näkymä katukäytävällä ohi kulkeviin. Tulipa keksittyä siinä ikkunan läpi ulos kataellessa uudissana ruotsinkieleen: 'brabyllyflickor'.
Tuo saksankielen sana Scheiss muistui heti mieleen, vaikka ikinä ennen en ole tällaista viihdekirjallisuutta lukenut eikä siihen aikaan, 60 vuotta sitten kun Saksassa 5 kuukautta vietin, tällaisista puhuttu. Uutena sanana opin toisen tässä yhteydessä käytetyn sanan 'Pferdeschwanz' suomeksi poninhäntä. Ennestään tuttu oli 'Zopfe' palmikko eli letti. Näistä kirjassa puhutaan. Kirjan lopussa tehdään yhteenvetoa tässä kerrotusta Rudigerin elämänmenosta:
"Jäljelle jäi vain kysymys, oliko se sen arvoista. Kokonaisuutena siis. Riittääkö se hänelle? Eikö ollut liian suuri sisäinen ponnistus edes olla paikalla? Miksei hän voinut vain elää? Muut ihmiset vain elivät niin. He tekivät juttujaan, päivästä toiseen, eivätkä ajattele mitään, yksi lämmin ateria päivässä, kahdesti viikossa seksiä seitsemän minuuttia, jotkut myös syövät kaksi lämmintä ateriaa päivässä ja seksiä vain kerran viikossa. Sitten koira otettiin ulos, kasa hävitettiin muovipussilla ja kaikki olivat onnellisia. Hän oli aina halunnut elää tällä tavalla, mutta nyt sekään ei riittänyt hänelle, koska hän oli kokenut adrenaliinin houkutuksen. Mitä muuta siellä oli? He olivat täyttäneet kaikki luettelonsa kohteet, Tom ja hän, jotkut jopa useita. Rakkaus, tavoitteet, ilo, empatia, anteeksianto, riski. Kaikkea on tapahtunut viime päivinä. Mutta oliko hän nyt onnellisempi?
Kuunneltuani kirjan loppuun jäi mieltä kaivelemaan, että oli niin paljon mennyt ohi korvien kun olin kuunnellessani muutakin tehnyt kuin sukkaa, mikä ei kuuntelua häiritse, paitsi jos on tekeillä joku erikoinen kuvio, jota on koko ajan katsottava. Olin tyytymätön, kun joskus aikaisemmin olin iloinnut siitä että oli saksa niin hyvin mielessä pysynyt, vaikka niin vähän on viimeisten 50 vuoden kuluessa ollut käyttöä. Niinpä päätin kuunnella viimeisen kolmanneksen uudelleen. Olikin hyvä päätös. Loppujen lopuksi suuresti nautin värikkäästä tekstistä. Pidetäänpä mielessä tämä kirjailija, jonka Sörensen kertomukset ovat suuren suosion saavuttaneet. Niistä onkin pitkät näytteet, kymmeniä sivuja tämän kirjan tekstiversiossa, mutta ei äänikirjassa. Oikeinko pitäisi sittenkin 5 tähteä antaa? Kirjailijalle lukijana ilman muuta. Kun itse tekijä myös lukee, menee painotus ilman muuta kohdalleen. Tässä tapauksessa tekijä/lukija myös antoi eri henkilöille erilaiset äänet ja äänenpainot. Taidanpa tutustua myös Sörensen kertomuksiin.
Blieb nur die Frage, ob es sich lohnte. So im Gesamten. Ob ihm das reichte? Ob das nicht ein allzu grower innerer Aufwand war, uberhaupt da zu sein? Warum konnte er nicht einfach nur leben? Andere Menschen lebten doch auch einfach nur so. Machten ihren Kram, tagein, tagaus, dachten sich nichts, eine warme Mahlzeit am Tag, zweimal in der Woche gab es siebenminiitigen Sex, manche hatten auch zwei warme Mahlzeiten am Tag und nur einmal in der Woche Sex. Dann wurde der Hund ausgefiihrt, der Haufen mit einem Plastikbeutel entsorgt, und alle waren zufrieden. So hatte er immer leben wollen, jetzt aber war ihm selbst das zu wenig, hatte er die Verlockung des Adrenalins erfahren. Was also gab es noch? Sie hatten alle Punkte ihrer Liste abgearbeitet, Tom und er, manche sogar
mehrfach. Liebe, Ziele, Freude, Empathie, Vergebung, Risiko. Alles erlebt in den letzten Tagen. Und war er jetzt gliicklicher?
«Du darfst nicht runtergucken», sagte Tom. «Einfach den Schritt machen, die Augen zu und los. Du kannst dir ja die Nase zuhalten.»
Riidiger sah auf das Wasser tief unter ihnen. Hier oben wehte ein ganz schöner Wind. Ihm wurde etwas schwindelig.
«Ich weiiS nicht», sagte er. «Das geht mir jetzt doch alles etwas zu schnell. Ich bin darauf nicht vorbereitet.»
«Niemand ist das», sagte Tom. Er sah Francesca, die unten stand und ihm zuwinkte. Sie schien ihn antreiben zu wollen. So als wollte sie, dass er springe. Schnell. Bald. Das war wohl ihre Rache, dachte er. Nachvollziehbar. Er hatte sie aufgesucht, sobald er konnte, sie war zu seiner grofien
wesen, sondern hatte sich über ihren Mut freut, einem Arschloch gezeigt zu habén, ss auch Arschlöcher nicht machen durften, is sie wollten. Dann hatte sie ihren Sohn ch vorne geschoben, Ricardo, ein hübscher, ortlicher, aufgeweckter Sonnenschein von ír Jahren, Ricardo hatte brav guten Tag sagt, und sie waren zusammen Eballspielen gewesen im Park, während ancesca offenbart hatte, dass sie innerhalb tes Tages einen neuen Job gefunden hatte,
> Verkäuferin in einer Boutique fur lergröften, und dass sie ihr Gliick gar nicht >sen konnte.
Als Ricardo einen besonders raffiniert geschnittenen Pass von Tom nur mit öfštmöglicher Gewalt weiterverarbeiten nnte, traf der Ball einen schlafenden Mann Cordhose und der Süddeutschen von
Beckenrand applaudierten Heiner, Charlotte, Marie, Francesca und sogar Ricardo, alle anderen waren einfach nur erleichtert, dass es endlich weiterging, und hatten ihre eigenen Probleme.
«Ja», rief Rudiger und schwamm an den Beckenrand, «ich hab’s getan! Ich hab’s tatsächlich getan! Ich bin gesprungen! Von da oben runter bin ich gesprungen!»
Tom tauchte neben ihm auf. «Wo ist denn deine Brille? Du hattest doch oben noch deine Brille?»
Riidiger zuckte zusammen, kniff die Augen zusammen, bemerkte eine gewisse Unschärfe und blickte hoffnungslos in das schon wieder aufspritzende Wasser hinter sich.
«Scheifie», sagte er. «Scheifie.»
«Genau so ist das!», sagte Heiner und lachte. «So funktioniert das! Dieses gottverdammte Scheissleben.
|
Google käännös
Jäljelle jäi vain kysymys, oliko se sen arvoista. Kokonaisuutena siis. Riittääkö se hänelle? Eikö ollut liian suuri sisäinen ponnistus edes olla paikalla? Miksei hän voinut vain elää? Muut ihmiset vain elivät niin. He tekivät juttujaan, päivästä toiseen, eivätkä ajattele mitään, yksi lämmin ateria päivässä, kahdesti viikossa seksiä seitsemän minuuttia, jotkut myös syövät kaksi lämmintä ateriaa päivässä ja seksiä vain kerran viikossa. Sitten koira otettiin ulos, kasa hävitettiin muovipussilla ja kaikki olivat onnellisia. Hän oli aina halunnut elää tällä tavalla, mutta nyt sekään ei riittänyt hänelle, koska hän oli kokenut adrenaliinin houkutuksen. Mitä muuta siellä oli? He olivat täyttäneet kaikki luettelonsa kohteet, Tom ja hän, jotkut jopa
useita. Rakkaus, tavoitteet, ilo, empatia, anteeksianto, riski. Kaikkea on tapahtunut viime päivinä. Ja oliko hän nyt onnellisempi?
"Et voi katsoa alas", sanoi Tom. "Ota vain askel, sulje silmäsi ja mene. Voit pitää nenästäsi."
Riidiger katsoi vettä kauas heidän alapuoleltaan. Täällä oli todella hyvä tuuli. Hän tunsi hieman huimausta.
"En tiedä", hän sanoi. "Kaikki tapahtuu nyt vähän liian nopeasti minulle. En ole valmistautunut tähän."
"Se ei ole kukaan", sanoi Tom. Hän näki Francescan seisovan alla ja heiluttamassa hänelle. Hän näytti halunneen pakottaa hänet mukaan. Ihan kuin hän olisi halunnut hänen hyppäävän. Nopeasti. Pian. Tämä oli luultavasti hänen kostonsa, hän ajatteli. Ymmärrettävää. Hän oli etsinyt hänet niin pian kuin pystyi; hän oli hänen suuri
mutta oli iloinen hänen rohkeudestaan näyttää kusipäälle, että edes kusipäät eivät saaneet tehdä mitä halusivat. Sitten hän oli työntänyt poikansa eteen, Ricardon, ikäisensä komea, paikallinen, kirkas auringonpaiste, Ricardo oli velvollisuudentuntoisesti sanonut hei, ja he olivat pelanneet yhdessä e-palloa puistossa, kun taas Ancesca oli paljastanut, että hänellä oli uusi yksi päivällä oli löytänyt työpaikan,
>Myyjänä lergröstenin putiikissa, eikä hän pystynyt >ratkaisemaan onneaan.
Kun Ricardo saattoi käyttää vain niin paljon voimaa kuin mahdollista käsitelläkseen Tomilta erityisen taitavasti leikatun syötön, pallo osui nukkuvaan mieheen ja eteläsaksalaiseen.
Heiner, Charlotte, Marie, Francesca ja jopa Ricardo taputtivat altaan reunalta, kaikki muut olivat vain helpottuneita, että se vihdoin jatkui ja heillä oli omat ongelmansa.
"Kyllä", huusi Rudiger ja ui altaan reunalle, "tein sen! Itse asiassa tein sen! Hyppäsin! Hyppäsin alas sieltä ylhäältä!"
Tom ilmestyi hänen viereensä. "Missä lasisi ovat? "Sinulla oli vielä lasisi yläkerrassa?"
Riidiger aloitti, siristi silmiään, huomasi tietyn hämärän ja katsoi toivottomana veteen, joka jo roiskui jälleen hänen takanaan.
"Paskat", hän sanoi. "Ruuvi."
"Juuri näin se on!" sanoi Heiner ja nauroi. "Näin se toimii! Tämä vitun paska elämä.
Tekijä 4* Lukija 4*
|