Julkaistu yliopistopedagogisessa tiedotuslehdessä
Peda-forum no 1, kevät 2000
Taustalla
lainsäädännön ja johtamiskäytäntöjen
muutoksia
Työuupumus on ilmiö, josta on alettu puhua kaikkialla yhteiskunnassa.
Tämä koskee myös yliopistoja, sillä yhteiskunnassa
tapahtuneet muutokset heijastuvat niihinkin. Vaikutukset voivat olla melko
huomaamattomia kulttuurin ja asenteiden muutoksia, mutta myös nimenomaisia,
lainsäädäntöön perustuvia. Tällaisten muutosprosessien
tuloksena saattaa olla aikaisemmin kokematonta työuupumusta.
Yliopistomaailman konkreettisin muutostendenssi on ollut seurausta juuri
lainsäädännöllisistä uudistuksista. Tulosjohtamisella,
johtajakeskeisyydellä ja muilla yritysmaailmasta lainatuilla malleilla
on pyritty tehostamaan yliopistojen toimintaa. Tuloksena on kuitenkin ollut
kielteisiä seurauksia, sillä lainatut mallit eivät sovi
yliopistojen tapaisiin tieto-organisaatioihin. Toisin kuin yrityksissä,
yliopistoissa eivät nopeasti saavutettavat tulokset ole juurikaan
mahdollisia, sillä uuden tiedon tuottaminen on hidasta. Lisäksi
tulokset eivät ole samaan tapaan yksiselitteisesti mitattavia kuin
yritysmaailmassa, missä raha on kaiken mitta.
Nämä väärät mallit ovat joutuneet ristiriitaan
yliopistotyön perusluonteen kanssa synnyttäen työntekijöiden
turhautumista ja uupumista. Luovaa tutkimus- ja opetustyötä ei
voida ilman haitallisia seurauksia kiirehtiä ja ohjelmoida, eikä
yksityiskohtaisesti "johtaa". Jos siihen mennään, sekä työn
laatu että ihmiset kärsivät. Samalla yliopistot ovat vaarassa
muuttua tutkinto- ja opinnäytetehtaiksi, jotka tuottavat laadultaan
heikkoja, numeerisesti mitattavia tuloksia.
Ongelmaan
pureutuminen edellyttää toimivaa ihmiskäsitystä
Nämä lainsäädäntöön perustuvat taustatekijät
ovat hitaasti muutettavissa. Nopeammin voidaan korjata ihmisten työn
organisointia, työtapoja ja yleistä ilmapiiriä yliopistoissa.
Keskeinen elementti tässä kaikessa on ihminen itse. Tilannetta
korjaavien toimenpiteiden suunnittelun ja toteutuksen helpottamiseksi on
syytä pohtia ihmisen perusluonnetta eli määritellä,
mitä ihminen on. Tähän käytän Lauri Rauhalan kehittelemää
holistista ihmiskäsitystä.
Holistisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen on olemassa samanaikaisesti
seuraavissa kolmessa ulottuvuudessa, joiden valossa hänen toimintaansa
on hyödyllistä tarkastella:
-
Tajunnallisuus eli ihmisen olemassaolo psyykkis-henkisenä oliona,
kokemisen muodostamana kokonaisuutena,
-
Situationaalisuus eli tilannesidonnaisuus, olemassaolo suhteina todellisuuteen
(situaatioon) ja
-
Kehollisuus eli olemassaolo fyysisenä oliona.
Yliopistomaailman muutostendenssit vaikuttavat jokaiseen sen piirissä
toimivaan hänen situationaalisuutensa kautta. Ihminen on aina jossakin
tilanteessa eli situaatiossa. Situaatio koostuu lukuisista konkreettisista
ja ideaalisista tekijöistä – asioista, ilmiöistä ja
muista ihmisistä - joihin asianomainen on monenlaisissa suhteissa.
Kaikkien näiden suhteiden kokonaisuus on ihmisen situationaalisuus.
Ihminen on todellakin situationaalisuutta. Tätä kuvaa hyvin sanonta,
joka tosin käsittelee vain osaa situationaalisuudesta: "sano minulle
keiden kanssa olet tekemisissä, niin minä sanon, mitä sinä
olet".
Ihminen ymmärtää ja kokee situaatiossaan olevat ilmiöt
muodostamalla tajunnassaan niistä merkityksiä. Juuri merkitysten
(arkikielellä "ajatusten") avulla ilmiöt ymmärretään.
Merkitykset eli ymmärrys tallentuu ihmisen maailmankuvaan. Maailmankuvaan
varastoitunut ymmärrys osallistuu uusien merkitysten syntymiseen siten,
että kunakin hetkenä situaatiossa olevista kohteista syntyy merkityksiä
nimen omaan suhteessa aikaisempiin merkityksiin: me ymmärrämme
uutta aikaisemmin tapahtuneen ymmärryksen avulla. Tätä merkitysten
muodostumisen ja muuttumisen prosessien kokonaisuutta sanotaan ihmisen
tajunnallisuudeksi. Ihmisen keho (mm. hermosto ja aivot mukaan lukien)
muodostaa välttämättömät fyysiset edellytykset
tajunnallisuudelle ja situationaalisuudelle. Tätä fyysistä
kokonaisuutta olemassaolon yhtenä muotona kutsutaan kehollisuudeksi.
Uupumisen
tunne on monitahoisten yksilöllisten prosessien tulos
Yleensä uupumisen aiheuttavat tekijät ovat ihmisen situaatiossa.
Työssä uupuminen ymmärretään tavallisesti niin,
että työskennellessään ihminen väsyy fyysisesti,
eikä kunto palaudukaan levon aikana, jolloin hän tuntee jatkuvaa
ja pahenevaa väsymystä. Kehollinen tila siis koetaan kielteisinä
merkityksinä tajunnassa. Maailmankuvassa saattaa olla aikaisempaa
kokemusta, joka mahdollisesti vahvistaa tätä kielteistä
kokemusta – mutta voi myös heikentää ja torjua sitä:
toiset ovat "sisukkaampia" kuin toiset. Tilanteen huonontuessa näitä
väsymystä tarkoittavia merkityksiä syntyy todennäköisesti
jo etukäteen situaatiosta peräisin olevien havaintojen kautta:
nähdään esimerkiksi, että työohjelma on tulevaisuudessakin
tiukka, yhä uusia työtehtäviä kasaantuu kalenteriin,
jne.
Tajunnallisuuden, situationaalisuuden ja kehollisuuden välinen
yhteispeli voi osittain toimia myös tajunnallisuuslähtöisesti:
maailmankuvaan on kertynyt aikaisemmista kokemuksista voimakas uupumusta
tarkoittava merkitysrakenne. Sen pyrkiessä esiin tajuntaan ihminen
kokee olevansa uupunut, vaikka välittömiä objektiivisesti
havaittavia merkkejä uupumustekijästä ei situaatiossa olisikaan:
asianomainen pelkää jo viikonloppuna, että ensi työviikko
on rasittava, vaikka kalenterissa ei vielä olisikaan mitään
hälyttävää. Situaatio siis koetaan maailmankuvassa
olevien merkityskokemusten kautta kielteisemmäksi kuin ulkopuolinen
päättelisi käytettävissä olevien tosiasioiden
perusteella. Tajunnallisuudessa näin muhiva ennuste saattaakin toteuttaa
itseään. Vaikka uupumusta saattaa siis esiintyä vain merkitysten
tasolla, tajunnallisena ilmiönä ilman situaatiossa (vielä)
olevaa vastinetta, se on silti täysin todellinen asianomaiselle. Toden
tuntu luonnollisesti lisääntyy, jos kehollisuuskin viestittää
vaikkapa vain orastavia merkityksiä uupumuksen tunteesta.
Uupumisen kokemuksen ollessa riittävän pitkäaikainen
ja voimakas (suhteessa henkilön henkiseen ja fyysiseen kestokykyyn),
se heijastuu kehollisuuteen eli ilmenee objektiivisestikin (lääketieteellisesti)
mitattavina sairausoireina. Stressisairaudet eivät siis aiheudu pelkästään
fyysisen rasituksen tuloksena vaan niihin kytkeytyy tajunnallinen kokemus.
Fyysinen sairaus puolestaan vahvistaa kielteisiä merkityksiä
tajunnassa ja noidankehä on valmis. Tämä kaikki viittaa
siihen, että uupumisen kokemus – kuten kaikki kokemukset – on subjektiivinen,
mutta se voi tuottaa täysin objektiivisestikin havaittavia vaikutuksia.
Toisen kokemuksia on
vaikea ymmärtää
Kokemuksen subjektiivisuudessa ja ainutkertaisuudessa on eräs selitys
sille, että työntekijän uupumusta ei oteta aina vakavasti.
Yksilön kokemusta ei toinen voi samanlaisena kokea, vaikka yrittäisikin.
Haluttomuus ymmärtää toisen ongelmia, empatian puute – puhumattakaan
vihamielisyydestä - luonnollisesti vielä lisää kokemusten
välistä epäsuhtaa. Toisen kokemat ongelmat ja vaivat voidaan
helposti kuitata luulosairaudeksi. Tällaisessa väitteessä
voi tietysti olla perääkin. Työntekijähän voi
tahallaan teeskennellä uupumusta, mikä saa esimiehet epäluuloisiksi.
Yksilöllä saattaa myös olla erityistä taipumusta muodostaa
kielteisiä ja uupumusta viestittäviä merkityksiä tajuntaansa
(useimpien muiden mielestä) jo suhteellisen vähäisessä
rasitustilanteessa - pessimismi vain sattuu olemaan joidenkin luonteenpiirre.
Työuupumuksesta puhuttaessa on syytä muistaa, että ihmisen
situationaalisuus on kokonaisuus, joka käsittää työpaikkaan
liittyvien tekijöiden lisäksi kaiken muunkin. Jos keskitytään
vain työpaikan tilanteeseen, ei ehkä kyetä ymmärtämään
mistä on kysymys. Esimerkiksi perheeseen tai harrastukseen liittyvät
ongelmat voivat synnyttää kehollisen ja tajunnallisen kokonaisrasituksen,
joka ilmenee uupumuksena myös työpaikalla, vaikka yksistään
työsituaatiossa ei siihen olisi objektiivista aihetta. Tämä
kaikki viestittää sitä, että yksilön kokemusta
ja sen syitä voi ulkopuolisen olla vaikea ymmärtää,
vaikka hän sitä yrittäisikin.
Ihmissuhteet
tärkeä situationaalinen tekijäryhmä
Työpaikan situaatio sisältää paljon muutakin kuin itse
työtehtävät ja -menetelmät. Erittäin keskeisiä
ovat työpaikan johtamisperiaatteet ja ihmissuhteet. Taitamattomat
ja ymmärtämättömät esimiehet pilaavat monessa
tapauksessa työilmapiirin ja työssä viihtymisen edellytykset.
Seurauksena voi olla uupumuksen tunnetta, jota työn luonne ja rasittavuus
eivät yksistään aiheuttaisi. Aluksi mainitut yliopistojen
uudet johtamismallit saattavat houkutella tällaisiin ylilyönteihin.
Tasapuolisuuden nimissä on todettava, että alaisetkin voivat
käyttäytymisellään heikentää esimiesten viihtyvyyttä
työssä – varsinkin yliopisto-organisaation tapaisessa työpaikassa,
jossa virassa olevan henkilön riippumattomuus esimiehistä voi
olla hyvinkin suuri verrattuna moniin muihin työyhteisöihin.
Opettajan situaatiossa tärkeän ihmisryhmän muodostavat
opiskelijat. Näiden penseä suhtautuminen opetukseen ja opettajaan
saattaa olla viimeinen pisara, joka laukaisee opettajan työuupumuksen.
Se saattaa yksinkin riittää kielteisen kokemuksen syntymiseen.
Syitä siihen, että opettaja kokee opiskelijoiden asenteet kielteisinä
on luonnollisesti monia. Osa on todennäköisesti opettajasta itsestään
johtuvia, mutta se ei yleensä helpota opettajan kokemaa kielteistä
tilannetta. Kuitenkin hänen on hyvä ajatella olevansa osa opiskelijoiden
situaatiota ja pohdiskella, mitä hän käyttäytymisellään
tahallaan tai tahattomastikin viestittää opiskelijoiden tajunnallisuuksiin.
Opiskelijoiden myönteinen asenne voi toisaalta myös auttaa
opettajaa voittamaan muista syistä johtuvan työuupumuksen. Hyvän
vastaanoton saanut luento antaa opettajalle ihmeellisesti lisäenergiaa.
Työpaikan kulttuurin käsitteellä on mahdollista kuvata
näitä ulottuvuuksia. Kulttuuri voi olla työntekoa ja viihtyvyyttä
tukeva tai heikentävä. Jos henkilön suhteet työtovereihin
ovat syystä tai toisesta huonot, hänelle syntyy kielteisiä,
viihtymättömyyttä tarkoittavia merkityksiä, jotka yhdistyneenä
itse työtehtävään liittyviin merkityksiin tuottavat
kokonaisuutena uupumusta edustavia merkitysrakenteita. Työpaikkakiusaaminen
on eräs ääriesimerkki vinoutuneen työyhteisökulttuurin
ilmenemismuodoista. Työtovereiden positiivinen asenne onkin hyvin
tärkeä työuupumista ehkäisevä tekijä.
Mitä on tehtävissä?
Lähtökohtani on se, että niin työntekijä itse
kuin hänen esimiehensä ja työtoverinsakin voivat parantaa
mahdollisuuksiaan uupumisen ongelman ratkaisemisessa, ymmärtäessään
ihmisen kolmitahoisuuden ja siihen sisältyvän monimutkaisen vuorovaikutteisuuden
sekä holistisuuden. Mielestäni olisi aina tehtävä aluksi
yksilökohtainen analyysi tilanteesta. Vasta sitten on reaalisia mahdollisuuksia
puuttua situationaalisiin tekijöihin – esimerkiksi työmenetelmien
ja työolosuhteiden parantamiseen - ellei tilanne ole aivan ilmiselvä
ja yksiselitteinen. Lääkärikin pyrkii yleensä selvittämään
kehollisen sairauden oireiden lisäksi sen perussyyt, ennen kuin ryhtyy
lääkinnällisiin toimenpiteisiin. Saattaa olla, että
työuupumuksen syitä etsittäessä liian usein ajatellaan
pelkästään konkreettisia työmenetelmiin ja työnjakoon
liittyviä tekijöitä. Vaikka nämä ovat työuupumustilanteissa
avainasemassa, ja esimerkiksi työmäärän pienentäminen
yleensä auttanee vähentämään työuupumusta
tai poistamaan sen, ne ovat vain osa kokonaisuutta.
Työuupumuksen kuva ja syntymekanismit ovat yhtä monimutkaisia
kuin ihminen, työpaikan sosiaalinen yhteisö ja organisaatio yhdessä.
Tätä monimutkaista kokonaisuutta diagnostisoitaessa on hyvä
aloittaa edellä kuvattuun tapaan ihmisestä kolmitahoisena kokonaisuutena,
sillä ihminen on työyhteisössä ja työorganisaatiossa
eräänlainen perusyksikkö: työongelmat voivat tietysti
konkreettisessa mielessä rasittaa työyhteisöä monellakin
tavalla, mutta uupumus kohtaa aina yksittäistä työntekijää,
joka kokee sen henkilökohtaisesti, ainutlaatuisena yksilönä.
Kun yksilöiden kokemat situaatiot on riittävästi kartoitettu
ja ymmärretty, on perusteita lähteä hakemaan ratkaisuja
uupumisen ongelmaan yleisemmälläkin, organisatorisella tasolla.
Pekka Pihlanto
|
o AJK kotisivu