Pihlanto Pekka 
Suomi tarvitsee jalkaväkimiinoja

Pääministeri patisti kaikkia hallituspuolueita ottamaan vastuuta puolustuksesta, puhuessaan turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon valmistelusta. Toinen valtiovarainministeri on ollut sanaharkassa kenraalien kanssa puolustusmäärärahoista, ja hallituksen ministerit ovat sanailleet jalkaväkimiinoista luopumisen aikataulusta. Jalkaväkimiinat ovatkin tärkeä yksityiskohta tässä keskustelussa. Ulkopoliittinen johto on jo päätynyt hyväksymään Ottawan sopimuksen ja luopumaan miinoista. Aikataulun ohella on kysymys korvaavista järjestelmistä ja niiden rahoittamisesta.

Miinoista luopumista koskevaa periaatepäätöstä ei voida varmaankaan enää muuttaa, mutta on kuitenkin mielestäni syytä vielä keskustella hankkeen järkevyydestä, jotta tiedettäisiin minkälainen "malli Kajander" on nyt syntymässä. Luopumiselle ei ole esitetty juurikaan muuta syytä kuin se, että maamme maine kärsii, jos kieltäydymme. Suomi on pyrkinyt olemaan kansainvälisissä yhteyksissä mallikelpoinen oppilas. Ulkopoliittisten toimijoidemme olisi tietysti jossakin määrin kiusallista selittää ulkomaisille kollegoille kieltäytymistä tai asian lykkäämistäkin. Toisaalta luulisi uskottavia perusteluja löytyvän maamme geopoliittisesta asemasta. Ei ole myöskään todennäköistä, että kieltäytyessämme luopumasta miinoista joutuisimme itävalta-tyyppisen boikotoinnin kohteeksi. Lievää paheksuntaa ehkä esitettäisiin jonkin aikaa, ja siinä kaikki. Nizzan kokous osoitti konkreettisesti, että mallioppilas Suomea lukuun ottamatta valtiot pitävät tiukasti kiinni omista eduistaan.

Korvaavat järjestelmät ovat kalliita, ja ne eivät ehkä korvaa jalkaväkimiinoja läheskään täydellisesti. Uskottava oma puolustus, josta muistetaan puhua Nato-optiota torjuttaessa, saattaa joutua ratkaisevasti kyseenalaiseksi jos miinoista luovutaan. Näin varsinkin siinä todennäköisessä tapauksessa, että korvaavat järjestelmät syövät puolustusbudjetissa muun puolustuksen rahoitusta.

Jalkaväkimiinojen "epäeettisyyttä" koskevat pohdinnat perustuvat ongelmavaltioiden soveltamiin käytäntöihin. Sivistysvaltio ei kylvä miinoja maastoon sattumanvaraisesti vaan käyttää niitä suunnitelmallisesti maahan tunkeutuneen vihollisen liikkeiden hidastamiseen. Miinat ovat inhimilliseltä kannalta vain pieni yksityiskohta sodan julmassa logiikassa. Olivatpa miinat sitten kiellettyjä tai sallittuja, sota merkitsee aina mittaamattomia kärsimyksiä kaikille kansalaisille ja tuhoa monille.

Sodan vaarasta ei ole tarpeen uhota, mutta se on aina periaatteessa olemassa, sillä emme tunne tulevaisuutta. Konfliktin todennäköisyys ei suinkaan lisäänny siitä, että puolustusvalmius pyritään pitämään edes nykyisellä tasolla, mutta se saattaa jopa lisääntyä, jos valmiutta merkittävästi heikennetään. Kun edes naapurillamme ei ole mahdollisuuksia luopua jalkaväkimiinoista, miten meillä voi olla?

Pekka Pihlanto professori Turku

Lähetä palautetta!