|
Julkaistu Tietoyhteys-lehdessä 2/2001, Toukokuu
"…our own consciousness is in many ways the most significant topic to
us as human beings." (Baars 1997, vii)
Ihmisen aivojen toimintaa ja rakennetta on usein verrattu tietokoneeseen.
Tekoälytutkijoilla lienee yleensä mielessään tavoite
luoda tietokoneohjelmia, jotka muistuttavat toimintaperiaatteiltaan mahdollisimman
tarkoin ihmisen aivoja. Jotkut heistä ovat jopa esittäneet vision,
että kun tässä tavoitteessa päästään
riittävän pitkälle, saadaan aikaan ihmistä muistuttava
robotti, jolla on itsetietoisuus ja kyky kokea tunteita.
Monia aikaisemmin esitettyjä realistisempi näkemys ihmisaivoista
näyttää olevan niillä neurobiologeilla, kognitiotutkijoilla
ja psykologeilla, jotka vertaavat ihmisen aivojen ja tajunnan toimintaa
teatteriin. Eräs tällainen tutkija on amerikkalainen Bernard
J. Baars. Hän on koonnut usean eri tieteenalan tutkimustuloksista
kokonaisuuden, jota hän kutsuu teatterimetaforaksi (In the Theater
of Consciousness. The Workspace of the Mind. Oxford University Press 1997).
Sen avulla saa aavistuksen siitä, millä tavalla käsittämättömän
monimutkaiset ihmisaivot tuottavat tietoisuuden.
Teatterimetaforan ydin on tietoisuuden näyttämö, jonka
valokeilaan näyttelijät ilmestyvät muutama kerrallaan. Näyttämön
muodostaa ihmisen työmuisti. Näyttelijät ovat niitä
ajatuksia, joita me kulloinkin tiedostamme itsellämme olevan. Kuten
oikeassa teatterissakin, vain pieni osa esitykseen vaikuttavasta kokonaisuudesta
tulee kerrallaan "spottivalon" piiriin. Tämä kuvaa hyvin sitä,
että ihmisen kyky pitää asioita tietoisuudessaan on varsin
rajoitettu.
Valokeilaan pääsystä kilpailevia näyttelijöitä
on erilaisia. Ulkomaailmasta aistien välityksellä muodostuvat
havainnot ovat ehkä parhaiten tunnettu näyttelijäryhmä.
Toinen ryhmä on "sielun silmin" nähtävät kuvat ja "sielun
korvin" kuultavat sisäiset keskustelut. Ihmisen on mahdotonta toimia
ilman tätä sisäistä visualisointia ja keskustelua.
Ajatellaanpa erityisesti luovaa työtä tekevää henkilöä:
hän kuvittelee etukäteen toimintaansa, voidakseen sitten toteuttaa
sen. Näyttelijöitä ovat myös ideat ja intuitio, jotka
edustavat jotakin aivan uutta.
Kaikki muu teatterissa onkin tiedostamatonta - mukaan luettuna yleisö.
Yleisö käsittää muistin mittaamattomat tietovarastot,
tietämyksen ja automaattiset toimintamekanismit. Meillä on sanavarastoa,
tapahtumatietoa, kasvojen, puheen ja tapahtumien tunnistamisrutiineja ja
uskomuksia. Nämä yleisön toiminnot käynnistyvät
automaattisesti valokeilassa esiintyvien näyttelijöiden herättäminä.
Esimerkiksi tuttua henkilöä koskevaa näköhavaintoa
edustava "näyttelijä" voi käynnistää havainnon
kohteen tunnistamisprosessin ja kielellisen analyysiprosessin. Näiden
ansiosta tiedämme kenen kanssa olemme tekemisissä ja miten häntä
on puhuteltava. Kaikki tämä tarjoutuu "katsomosta" valmiina reaktiovaihtoehtoina
ilman, että meidän tarvitsee niitä tietoisesti pohtia. Tiedostamaton
yleisö siis reagoi siihen, mitä esiintyy näyttämöllä
ja aplodit tulevat spontaanisti. Yleisö voi pyytää näyttämölle
uusia näyttelijöitä (informaatiota), arvostella tekoja ja
toimintavaihtoehtoja yksilön motivaatiojärjestelmiin juurtuneiden
arvojen mukai sesti. Jos näyttämöllä esiintyvät
ajatukset ovat arvojemme vastaisia, yleisö viheltää ne armotta
pois.
Jokaisessa teatterissa on ohjaaja, muita toimijoita ja rekvisiittaa
- niin tässäkin. Ohjaaja, valaistusmestari, vuorosanat ja kulissit
- eli toiminnan konteksti - määräävät sen tavan,
millä valokeilaan pääsevät näyttelijät esittävät
roolinsa. Vuorosanat ja kulissit tarkoittavat tässä kaikkea sitä
laajaa taustatietoa, joka vaikuttaa tietoiseen kokemukseen, tulematta itse
tietoiseksi. Esimerkiksi jos yksilöllä on runsaasti kokemusta
ohjelmoinnista, hän saattaa ymmärtää hänelle esitetyn
kehittämisprojektin ohjelmointitehtävänä, mutta joku
toinen laajempana järjestelmäarkkitehtuurin suunnittelukysymyksenä:
kun kulisseihin on maalattu villin lännen kaupunki ja roolivihossa
näyttelijällä on pyssysankarin vuorosanat, hän ymmärtää
miten hänen on näyttämöllä toimittava.
Ohjaaja johtaa näytelmää ja vaikuttaa näyttelijöiden
ilmestymiseen näyttämölle. Sen tehtävänä
on lisäksi säilyttää minätietoisuutemme ja vastata
kokemustemme pitkän aikavälin pysyvyydestä. Me emme välttämättä
aina tiedosta myöskään ohjaajan toimintaa.
Vaikuttaako mielikuvitukselliselta? Kaikilla näillä teatterikäsitteillä
on eri puolilla ihmisaivoja vastintoimintonsa, jotka on ainakin jollakin
tarkkuudella tieteellisesti todennettu. Tiedämme siis, että vaikkapa
tietokoneen näyttöruutua katsellessamme aivoissamme tapahtuu
jotakin sellaista, mitä teatterimetafora kuvaa näyttelijöiden,
yleisön, vuorosanojen, kulissien ja ohjaajaan toiminnan avulla. Sen
sijaan tutkijatkaan eivät pysty selittämään, miten
teatteriesitys eli tietoinen kokemus kaikkien näiden hankkeeseen osallistuvien
tahojen yhteisvaikutuksesta oikein syntyy. Se on kuitenkin selvää,
että tietoisuuden syntymisestä ei vastaa mikään yksittäinen
kohta aivoissa, vaan edellä kuvattuun tapaan monet aivojen alueet
aktivoituvat samanaikaisesti kun tiedostamme.
Millä tarkkuudella nykyisellä tietotekniikalla kyettäisiin
tietokoneympäristöön rakentamaan tajunnan teatteria vastaava
konstruktio? Ainakin aidon tuntuisen tietoisuuden esittäminen vaikuttaa
hankalalta. Samoin lienee teatterin eri elementtien monimutkaisen yhteispelin
mallintamisen laita. Mielenkiintoista on, että jokainen meistä
pystyy seuraamaan henkilökohtaisen teatterimme näyttelijöiden
esitystä, mutta näyttämön valokeilan ulkopuolinen toiminta
jää meiltä yleensä piiloon. On kuitenkin hyödyllistä
ymmärtää, että siellä jossakin muutkin toimijat
ovat ja vaikuttavat siihen, mitä me koemme oman teatterimme näyttämöllä.
Pystymme siten vain osittain vaikuttamaan tietoisuutemme näytelmän
kulkuun - toiset enemmän, toiset vähemmän.
|
o AJK kotisivu