Julkaistu Vakka-Suomen Sanomissa 23.8.2001
Monet
ovat arvostellet ministeri Ville Itälän lausumaa, jonka mukaan
valtionapu pitäisi poistaa sellaisilta järjestöiltä,
jotka eivät selvästi irtisanoudu väkivallasta. Mielestäni
tämä on minimivaatimus. Eri asia on, ovatko väkivaltaan
nojaavat järjestöt hakeneet valtioapua - jos eivät, hyvä
näin. Olisi kuitenkin kohtuullista, että valtionapu ei valuisi
suuriin kansainvälisiin mielenosoituksiin osallistuvien matkarahoiksi.
Nämä harrastukset jokainen saisi mielestäni rahoittaa itse.
Mielenosoitus voi periaatteessa olla sopiva keino tuoda esiin valtavirrasta
poikkeavia näkemyksiä, mutta yleensä sen välittämä
viesti ja perustelut jäävät aika ylimalkaisiksi. Lisäksi
joukkomielenosoitukset voivat osallistujien suuren enemmistön aikeiden
vastaisesti muuttua väkivaltaisiksi, kun pieni ryhmä saa aikaan
tarkoituksella tavoittelemansa kaaoksen. Kätkeytyessään
suuren ihmisjoukon suojiin, huppupäiset vetävät rauhallisetkin
osallistujat mukaan väkivaltaan ja sen viattomiksi uhreiksi, pilaten
näiden hankkeet.
Jotkut ovat väittäneet mielenosoitusten edustavan todellista
oppositiota. Tiedotusvälineissäkin riittää yllättävän
paljon ymmärrystä mielenosoittajia kohtaan. Naamioitumisen kieltämisen
kangertelu on eräs merkki tästä. Mielestäni aidon vuoropuhelun
hengessä tapahtuva rauhanomainen vaikuttaminen kansalaisjärjestöissä
sekä äänestäminen ja parlamentaarinen oppositio tarjoavat
edelleen mahdollisuudet riittävän todelliselle oppositiotoiminnalle.
En pidä suurtenkaan joukkojen mielenosoituksia erityisen demokraattisena
oppositiotoimintana, joskaan en tarkoita, että ne pitäisi kieltää.
Suurikin mielenosoittajajoukko on loppujen lopuksi pieni vähemmistö
verrattuna vaaleissa vaikkapa jotakin oppositiopuoluetta äänestäneisiin.
Lisäksi joukkomielenosoituksen sanoma saattaa olla alunperinkin hyvin
suppean, epädemokraattisesti valikoituneen eliittiryhmän tuotetta.
Puhumattakaan tietysti siitä viestistä, jota katukivillä
ja polttopulloilla pyritään välittämään.
Pekka Pihlanto
professori
Turku
|