|
Julkaistu Helsingin Sanomissa 7.2.2002
Meillä kuvitellaan, ettei mikään muutu
Olli Kivinen analysoi osuvasti sumentunutta ulkopolitiikan linjaamme (HS 31.1.). Maassamme vallitsee edelleen "seis maailma, tahdon ulos" -ilmapiiri. Se näkyy juuttumisena kylmän sodan juoksuhautoihin eli suhtautumisena uuteen transatlanttiseen turvallisuusrakenteeseen, jonka ydin on edelleen Nato. Meillä kuvitellaan, että mikään ei muutu Pohjolassa, vaikka Baltia ja jopa Ruotsi liittyisivät Natoon.
Johtavilla poliitikoillamme lienee mielessään, paitsi kansalaisten enemmistön kielteinen kanta sotilaalliseen liittoutumiseen, myös Urho Kekkosen jättämä puolueettomuusperintö. Silloin tiukka puolueettomuus oli ainoa mahdollinen vaihtoehto. Niin pasifisti kuin Kekkonen kuuluu olleenkin, nykyisissä olosuhteissa hänen tiukan realistisilla periaatteillaan saataisi hyvinkin kallistua transatlanttiseen turvallisuusyhteistyöhön, sillä ainakin taloussuhteissa Kekkonen ajoi Suomea siinä määrin länteen kuin liekanaru antoi myöten.
Olemalla aidosti mukana turvallisuusyhteistyössä meillä olisi vähintään pieni mahdollisuus vaikuttaa yhteistyön kehittymiseen tulevaisuudessa. Voisimme jäsenenä harjoittaa meille nytkin ominaista pidättyväistä ja passiivista turvallisuuspolitiikkaa. On ymmärrettävää, että poliittiset toimijat, jotka ovat poliittisideologisessa äidinmaidossaan imeneet itseensä liittoutumattomuuden idean, eivät kykene ajatteluaan enää hevin muuttamaan.
Loogisista perusteista ei tällaisessa ideologisessa asennoitumisessa voi kuitenkaan puhua. Miksi Venäjän lientynyt asenne Natoon ei vaikuta tilanteeseemme mitään? Ja jos Baltian liittoutuminen rauhoittaa lähialuettamme - tai ei muuta tilannetta millään tavalla - miksei sitten Suomen liittoutuminen toimisi samalla tavalla?
Pekka Pihlanto
professori
Turku
|
o AJK kotisivu