|
Julkaistu Helsingin Sanomissa 9.11.2002
Riitta
Nelimarkka moitiskelee väitöskirjakeskustelua (HS 6.11.).
Korostaisin tieteen kriittisyyttä. Nelimarkan viittaama "nalkutus
väitöskirjojen tasosta" on mielestäni paikallaan silloin,
kun tasosta ollaan lipeämässä. Näin näyttää
yhä helpommin käyvän, kun yliopistojen tuloksia mitataan
tutkintojen määrillä. Samaan hengenvetoon on sanottava,
että Nelimarkan kaipaamaa reilua peliä on syytä noudattaa
siinä mielessä, että arvostelun on oltava oikeudenmukaista,
eikä kritiikki saa olla loukkaavaa.
Jos väittelijä omaksuu radikaalin näkemyksen johonkin
julkisuutta kiinnostavaan aiheeseen, se on hyvä asia, kunhan tieteellisyyden
vaatimuksia ei unohdeta. Tällaisen aiheen valitseva tietää
ryhtyvänsä käymään kahden rintaman sotaa. Tieteen
foorumin lisäksi tulee julkisuus. Kummallakin on omat sääntönsä
ja tyylinsä. Julkisuudessa on usein totuttu "lyömään
kuin vierasta sikaa".
Julkisuushakuisessa väitöskirjassa on erityinen ongelma. Miten
erottaa toisistaan tieteellinen ja vaikkapa poliittisesti tai kateudella
motivoitu kritiikki? Julkisuudessa haukuttu työ ei ole välttämättä
väitöskirjana huono, mutta ei välttämättä
hyväkään.
Odottakaamme siis kärsivällisesti julkisuusväitöskirjojen
vastaväittäjien lausuntoja ja arvosanoja, jos arvosteluasteikkoa
vielä käytetään. Joissakin yliopistoissa se on kutistunut
vain pariin arvolauseeseen. Arvosana kertoo työstä paljon, mutta
sekin on subjektiivisen arvioinnin tulos. Julkisuudessa suoritettu arviointi
on yleensä akateemista paljon voimakkaammin intohimojen ja poliittisen
tarkoituksenmukaisuuden ohjaamaa - siinäkin tapauksessa, että
arvostelijat olisivat taustaltaan akateemisia.
Pekka Pihlanto
professori
Turun kauppakorkeakoulu
|
o AJK kotisivu