Pihlanto Pekka 
Markkina-ajattelun voittokulku

Julkaistu Tilintarkastus-Revision-lehdessä 7/2002
 
 

Tulosohjaus ja ulkoistaminen - lisää tehokkuutta?

David Osborne ja Ted Gaebler julkaisivat kymmenisen vuotta sitten käänteentekevän teoksensa Reinventing Government: How the entrepreneurial spirit is transforming the public sector. Sen kantavan ajatuksen mukaan yhteiskunnan on edullista muuttaa palvelunsa markkinavetoisiksi ja tehdä palveluja käyttävistä kansalaisista asiakkaita. Tämä tapahtuisi joko perustamalla edelleen yhteiskunnan omistuksessa pysyviä itsenäisiä "yrityksiä" tai yksityistämällä valtion laitoksia. 

Yksityisen yritysmaailman puolella tätä paljolti vastaava ilmiö on toimintojen yksityistäminen ja ulkoistaminen. Yrityksen yksiköistä tehdään erillisiä, itsenäisiä yhtiöitä, jotka ovat edelleen yrityksen omistuksessa tai sitten ne myydään ulkopuolisille, usein yrityksen henkilökuntaan kuuluville. 

Näiden järjestelyjen tarkoituksena on luonnollisesti ollut tehokkuuden lisääminen ja samalla byrokratian vähentäminen. Lopputuloksena on toivottu syntyvän kustannussäästöjä ja taloudellista ylijäämää. 

Erityisesti valtionhallinnossa toteutettuna tätä toimintaa on Suomessakin kritisoitu, mutta ilmiö on edennyt vastustamattomalla voimalla: vuosien 1991-1998 aikana yhtiöitettiin seitsemäntoista valtion virastoa, laitosta tai liikelaitosta (Eräsaari 2002). Seuraavassa tarkastelen markkina-ajattelun voittokulkua kahden valtionhallinnosta peräisin olevan esimerkin valossa. Ensimmäinen on Suomen yliopistolaitoksen taloudellisen toiminnan ohjausjärjestelmä ja toinen tämän kokonaisuuden eräänlainen osajärjestelmä, valtion kiinteistöhallinto, joka on yliopistojen osalta organisoitu Senaatti-kiinteistöt -nimisen yksikön hallintaan. 
 
 

1. Budjettiraameja ja tulosohjausta

Maamme yliopistolaitoksen rahoitus on perinteisesti ollut sidoksissa valtion budjettiin. Budjetoidut määrärahat tulivat aikaisemmin yliopistoille automaattisesti. Ainoat asiat, joita seurattiin olivat tiukan momenttijaon noudattaminen ja tietenkin budjetin puitteissa pysyminen. Runsaat kymmenen vuotta sitten valtiovarainministeriössä ryhdyttiin kauhistelemaan sitä, että yliopistojen budjettisumma upposi kohteeseensa kuin mustaan aukkoon ilman, että kyettiin seuraamaan ja vaikuttamaan siihen, mitä sillä saatiin aikaan. Tämän johdosta opetusministeriö siirtyi asteittain yliopistojen tulosohjaukseen. Samalla alettiin korostaa muista lähteistä, mm. talouselämältä tulevan ns. ulkoisen rahoituksen tärkeyttä. Aikaisemmin opetusministeriö piti yritysmaailman tarjoaman tutkimusrahan vastaanottamista arveluttavana. 

Aluksi huomattava osa budjettisummasta saatiin edelleen ilman erityisiä tuloskriteereitä ja loput tulosten perusteella sekä erilaisina hankerahoina. Vähitellen tuloksen merkitystä rahoituksen perusteena on kasvatettu. Tällä hetkellä tilanne on se, että yliopistot saavat edelleen tietyn kiinteän osuuden budjetista toimintansa laajuuden perusteella, mutta kasvava osa määräytyy tutkintojen määrien eli toiminnan tulosten mukaan. 

Tämä lähinnä opetusministeriön kehittelemä tulosohjausmalli sisältää erikoislaatuisia piirteitä. Kysymyksessä on edelleen keskusjohtoisen suunnitelmatalouden malli, mutta siihen on yhdistetty markkinataloudesta lainattuja piirteitä. Sen mukaan budjettimäärärahaan vaikuttavat sekä tutkintomääriä koskevat tavoitteet että niiden toteutumat. Jokainen maisteri ja tohtori tuottaa yliopistolle tietyn rahasumman, joka tosin selviää vasta jälkikäteen, kun kaikki yliopistot ovat jättäneet tarjouksensa. Tavoitteeksi asetetut tutkintomäärät tuottavat budjettirahaa painolla 2/3 ja toteutumat painolla 1/3. Malliin sisältyy vielä se piirre, että tavoitteiden ylitys ei tuota mitään. Erikoista on juuri se, että myös pelkillä lupauksilla saa budjettirahaa. 
 
 

Malli houkuttelee budjettiharhaan

Laskentatoimen tutkimuksessa on tunnettu jo vuosikymmeniä budjettiharhan käsite. Budjettiharha merkitsee, että budjettivastuulliset ryhtyvät budjettia laatiessaan pelaamaan oman etunsa mukaisesti eli pyrkivät esittämään liian helppoja, mutta joskus epärealistisen vaikeitakin tavoitteita (esim. Lukka 1988 ja Lumijärvi 1990). Opetusministeriön järjestelmä suorastaan houkuttelee yliopistoja pelaamaan: on edullista esittää ylimitoitettuja tavoitelukuja. Toisaalta liian varovainen ei tavoitteenasettelussa kannata olla, ettei vain mentäisi yli tavoitteen. 

Järjestelmä olisikin ihmisten ja organisaatioiden käyttäytymistä koskevan tiedon valossa absurdi, ellei prosessiin sisältyisi neuvotteluvaihe, jossa opetusministeriöllä on mahdollisuus neuvotella, todellisuudessa sanella, kohtuullistetut tavoitteet. Pelitilanne on kuitenkin epäsymmetrinen, sillä yliopistot osaavat luonnollisesti arvioida ministeriötä paljon paremmin omat todelliset mahdollisuutensa. Siten tavoitelukuihin voi hyvinkin jäädä "ilmaa" eli budjettiharhaa. Yliopiston johdon on tietysti kiusallista selitellä ministeriölle jälkikäteen, jos toteutuneet tulokset jäävät jatkuvasti reippaasti alle tavoitteen. Tosin optimismi ei välttämättä ole epäeettistä, varsinkaan kun opetusministeriön tarkoituksena on saada maahan yhä lisää maistereita ja tohtoreita. 

Kun järjestelmä nyt on olemassa, sen saaman muotoilun puolustukseksi on todettava, että toteutuneista tuloksista koituvan rahoituksen määrän suhteellinen alhaisuus on perusteltavissa sillä, että jos se olisi kovin suuri, valmistuneiden tutkintomäärien väistämättä suuret vuotuiset vaihtelut saisivat yliopistojen budjetit heilahtelemaan rajusti vuodesta toiseen. Tämä tietysti tekisi yliopistojen mielekkään toiminnan mahdottomaksi, sillä tutkimus ja opetus edellyttävät pitkäjänteisyyttä ja vakautta resurssien määrissä. Yliopistojen budjettisummasta noin seitsemänkymmentä prosenttia koostuu virkapalkoista, joten budjetteja ei voida vuodesta toiseen supistaa ja laajentaa samaan tapaan kuin esimerkiksi teollisessa tavaranvalmistuksessa. 
 
 

Laatu unohtuu

Erittäin vakava ongelma tässä järjestelmässä on tulosten eli tutkintojen laatu. Kuten aina kun mitataan määriä, laatu tahtoo unohtua. Tämä on erittäin vaarallista varsinkin yliopistojen tyyppisissä sivistyslaitoksissa, joissa laatu on koko toiminnan peruskriteeri ja ydin. Vain korkeatasoisella tutkimuksella ja laadukkailla tutkinnoilla on arvoa yhteiskunnalle. 

Kuitenkin tilanteessa, jossa yliopiston tohtoritavoite uhkaa jäädä saavuttamatta, syntyy helposti kiusaus hyväksyä vielä keskeneräisiäkin väitöskirjoja. Tästä on näkynyt merkkejä käytännössä. Ilmiön esiintymistä edesauttaa se, että laadun seuranta on vaikeaa, vaikka erilaisia laatujärjestelmiä on yritetty rakentaakin. Toisin kuin yrityksillä, yliopistoilla ei ole markkinoita, jotka rankaisisivat kysynnän laskulla laadusta tinkivää toimijaa. 

Maisterintutkinnon osalta saattaa käydä esimerkiksi niin, että jos vuoden maisteritavoitteen toteutuminen näyttää epävarmalta, opettajat alkavat katsoa arvostelussa pro gradu-töitä ja muitakin opintosuorituksia läpi sormiensa. Näinhän saadaan kaivattuja suoritteita vuoden tilastoihin. Opetus- ja tutkimushenkilökunta joutuu tällaisissa olosuhteissa ikäviin eettisiin ristiriitatilanteisiin. 

Haittojen vastapainona järjestelmällä on sentään eräitä hyödyllisiäkin vaikutuksia. Se saa yliopistot edesauttamaan opiskelijoiden valmistumista. Valmistuminen oli aikaisemmin kokonaan opiskelijan oma huoli. Tosin yliopistoilla on melko vähän mahdollisuuksia vaikuttaa tutkintojen loppuunsaattamiseen. Siksi onkin nurinkurista, että yliopistot "lupaavat" opetusministeriölle suunnittelukaudella suoritettavien tutkintojen määrät. Yliopistoilla ei ole vastaavaa lupausmekanismia, sanktioista puhumattakaan, sovellettaviksi opiskelijoiden suuntaan. 
 
 

Yliopistoilla vangin ongelma

Järjestelmän haittavaikutusten vähentämiseksi yliopistot voisivat keskenään sopia, että välistävetoja selvästi liian korkeiden tavoitteiden muodossa ei suoriteta. Eri asia on pysyisivätkö kaikki ruodussa. Tässä tilanteessa toimii peliteorian tuntema "vangin ongelma" (Parkin 2000): poliisi tekee kahdelle eri selliin suljetulle rikoskumppanille niin hyvän tarjouksen, että oman etunsa vuoksi kummankin kannattaisi tunnustaa, vaikka näyttö puuttuukin. Vielä parempaan tulokseen kumpikin pääsisi, jos he voisivat pitävästi sopia, ettei kumpikaan tunnusta. Samaan tapaan kuin vangit, yliopistot eivät tiedä, mitä muut tarjoavat, siksi kaikkien on oman etunsa nimissä esitettävä korkeahkoja tavoitteita. 

Soveltaessaan tällaisia käyttäytymisvaikutuksia aiheuttavaa mallia opetusministeriö näyttää olettavan, että yliopistolaitoksessa on edelleen toiminnallista pelivaraa, jota voitaisiin ottaa käyttöön houkuttelemalla yliopistoja tutkintotavoitteiden korottamiseen. Näin ei kuitenkaan ole, sillä tutkintomäärät ovat nousseet yli kolmellakymmenellä prosentilla samalla kun henkilöstöresurssit ovat jopa vähentyneet ja yliopistojen inflaatiokorjattu budjettisumma kutistunut kolmanneksella (lukuun ei ole sisällytetty tilakustannuksia, jotka ovat viime vuosina kasvaneet seuraavassa selvitettävistä syistä). 

Yliopistojen tulosohjausesimerkki on paljon puhuva: tehokkuuden lisäämiseksi yritetään imitoida talouselämää oivaltamatta, että julkishallinnon olosuhteet ovat oleellisesti toiset kuin yritysten. Määrälliset mittarit ja rahalaskenta kattavat vain osan yliopistojen toiminnasta. Sellaiset käsitteet kuin laadukas uuden tiedon luominen, totuuden etsintä ja tasokas sivistystehtävä eivät istu yliopistoihin nyt luotuun tulosohjausmaailmaan. 
 
 

2. Yliopistokiinteistöt tuottamaan

Viime vuosikymmenellä valtiovarainministeriö sai kuningasajatuksen ryhtyä tehostamaan ja järkeistämään yliopistolaitoksen sekä eräiden muidenkin hallinnonalojen kiinteistöhallintoa. Valtion kiinteistölaitos ajettiin alas ja tilalle perustettiin erillisiä yhtiöitä tai itsenäisiä yksiköitä, joista Senaatti-kiinteistöiksi ristitty ryhtyi hallinnoimaan yliopistojen tiloja. Yliopistojen tilat siirrettiin korvauksitta Senaatti-kiinteistöille erottelematta yliopistojen saamia lahjoitusmaita ja -kiinteistöjä. Tässä pakko-otossa ei ole mitään markkinatalouteen viittaavaa. Poliisihallinnon kiinteistöt kokivat saman kohtalon, nyt olisi vuorossa puolustushallinto. 

Yliopistojen kiinteistöille määriteltiin pääoma-arvot, joiden pohjalta laskettiin "markkinavuokrat" - tällä hetkellä seitsemän prosenttia - riippumatta siitä, onko kiinteistöllä edes teoriassa markkinoita. Yleensähän niitä ei yliopistokiinteistöillä juurikaan ole. Näiden erikoiskäytössä olevien tilojen muuntaminen muuhun käyttöön tulisi useissa tapauksissa liian kalliiksi. Markkinoilta kuitenkin omaksuttiin keskimääräistä vuokratasoa edustava prosenttiluku. Huomioon ei otettu edes sitä näkökohtaa, että yliopistot ovat keskimääräistä paljon luotettavampia vuokralaisia, itse asiassa varmoja maksajia. Keskimääräinen markkinavuokra on siten ylimitoitettu. 

Monopoliasemassa oleva hallintoviranomainen tuottaa "voittoa" 

Senaatti-kiinteistöjen katsottiin tarjoavan kiinteistöpalveluja asiakkaille eli yliopistoille. Asiakassuhteesta ei kuitenkaan ole kysymys, vaan pikemminkin monopoliasemassa olevan hallintoviranomaisen ja -alamaisen välisestä. Tätä osoittaa paitsi mainittu vuokrataso myös se, että vuokrat on sidottu sataprosenttisesti indeksiin. Vuokralaisen todellista asemaa kuvaa myös se, että kun selvitysmies esitti keväällä 2002 indeksiehdon puolittamista, Senaatti-kiinteistöjen taustavoima valtiovarainministeriö torjui ehdotuksen. Valtiovarainministeriötä onkin sanottu Senaatti-kiinteistöjen todelliseksi asiakkaaksi (Eräsaari 2002). Ehkä todenmukaisempi luonnehdinta olisi asiakasomistaja. 

Indeksiehto merkitsi sitä, että yliopistojen vuokrataso alkoi nousta, ja vuokrat tulevat syömään lisääntyvässä määrin varoja varsinaisesta toiminnasta eli opetuksesta ja tutkimuksesta. Vaikka yliopistojen budjetteihin saatiin vuokria vastaava korotus, seuraavina vuosina vuokrat jo ylittivät sen, ja jatkavat nousuaan. 

Tässä järjestelmässä vuokralaisella ei ole useinkaan todellista mahdollisuutta hankkia vaihtoehtoista vuokranantajaa. Esimerkiksi päärakennuksen korvaaminen vapailta markkinoilta hankitulla kiinteistöllä olisi useimmille yliopistoille mahdotonta. Yliopistot voivat tosin ainakin vielä hankkia lisätiloja markkinoilta, sikäli kuin yliopistojen tarkoituksiin sopivia tiloja on tarjolla. 

Senaatti-järjestelyssä ei ole kysymys pelkästään valtion varojen siirtämisestä taskusta toiseen - mikä sinänsä on omalaatuista toimintaa - vaan Senaatti-kiinteistöjen on luonnollisesti katettava hallintokustannuksensa ja jopa tuotettava ylijäämää. On tunnettua, että jokainen organisaatio pyrkii kasvuun ja kannattavuuteen, niin Senaatti-kiinteistötkin. Senaattiin kerätty varallisuus on kuitenkin todellisuudessa luonteeltaan "välikäden" yliopistoilta laskuttamaa budjettirahaa. Se on poissa alkuperäisestä tarkoituksestaan, jonka Eduskunta on budjettipäätöksellään määritellyt. 

Välikäden toiminnasta syntyvän ylijäämän pitäminen "voittona" on ilmeinen harhakäsitys. Senaatti-kiinteistöt tuotti vuonna 2000 tällaista "voittoa" 808 miljoonaa markkaa. Se, että osa tästä käytetään uusien kiinteistöjen rahoittamiseen Senaatti-kiinteistöjen vuokrattavaksi, ei muuta asetelman epätervettä luonnetta. Miksi valtion yliopistojen täytyy toimintaedellytyksistään tinkien osallistua vuokranantajansa uuden tulonhankintakoneiston rahoittamiseen? 
 
 

Syntyykö säästöjä ja millä uhrauksin?

Senaatti-kiinteistöjen tarkoituksena oli järkeistää yliopistojen kiinteistötoiminta. Oletuksena oli, että kun tilat tulevat maksullisiksi, yliopistot käyttävät tiloja säästeliäästi. Yliopistoissa on aina vallinnut tilanahtaus. Tilankäytölle on myös tyypillistä, että se on toiminnallisista syistä keskittynyt viikoittain ja vuosittain tiettyihin ajankohtiin. Väliin jääviä "luppoaikoja" on yleensä mahdotonta myydä ulkopuolisille. Opetuksen tai muun toiminnan siirtäminen näihin aikoihin olisi myös ongelmallista. Opiskelijat eivät halua luentoja viikonloppuihin, eikä kesäaikaan, eivätkä yleensä opettajatkaan - onhan joskus luettava tentteihin ja tehtävä tutkimustyötä. Siten perittävä vuokra ei johda säästöihin. 

Jos yliopistojen tilat olisivat pysyvästi vajaakäytössä - mikä on epätodennäköistä, ellei toimintaa aleta supistaa - Senaatti-kiinteistöt voisivat ryhtyä vuokraamaan niitä ulkopuolisille. Kuitenkin tilojen sijainti yliopistokiinteistössä asettaa omat rajoitteensa niiden sopivuudelle ulkopuolisten tarpeisiin. Myös yliopistolla olisi tiettyjä kriteereitä vuokralaisten toiminnan luonteen suhteen. Jossakin määrin sanotaan tosin suurissa yliopistoissa tapahtuneen tilojen siirtoa tiedekunnasta toiseen, mikä on tehostanut tilojen käyttöä. 

Jos Senaatti-vuokrien nouseva trendi jatkuu, yliopistoilla ei ole enää varaa lisärakennusten vuokriin. Näin syntyisi säästöä, mutta se merkitsisi tilanahtauden lisääntymistä ja yliopistojen tehtävien hoidon vaikeutumista. Tehokkuuden ja pakkotilanteessa harjoitettavan haitallisen saituuden välinen raja on häilyvä, kuten on havaittu muillakin aloilla, esimerkiksi terveydenhuollossa. 
 
 

Aitoa asiakasta ja markkinoita ei ole

Senaatti-kytkentä on aiheuttanut yliopistoille kustannusnousun lisäksi muitakin haittavaikutuksia. Esiin on tullut mm. yhteydenpidon hankaluuksia. Jokapäiväisiä ongelmia hoidettaessa on ilmennyt, että kasvoton vuokraisäntä istuu jossakin tavoittamattomissa. On myös väitetty, että ansaintaperiaatteella toimivan Senaatti-kiinteistöjen uudisrakennusten laadussa on toivomisen varaa (Eräsaari 2002). Tämä saattaa olla mahdollista vallitsevassa tilanteessa, jossa "asiakas" ei juurikaan valita. 

Ei voi välttyä johtopäätökseltä, että perusteeton tehokkuusidea mielessä on ryhdytty leikkimään markkinataloutta. Oikeasta markkinaehtoisuudesta ei todellakaan ole kysymys kahdesta syystä. Ensinnäkään yliopisto ei ole asiakas, jolla olisi todellinen valinnan vapaus - pikemminkin kysymyksessä on hallintoalamainen, jonka neuvotteluasemakin on mahdollisesta muodollisesta neuvotteluasetelmasta huolimatta olematon. Toiseksi, edelliseen liittyen, kyseinen toiminta ei tapahdu aidoilla markkinoilla, sillä yliopistokiinteistöille ei ole tällaisia markkinoita, eikä siten markkinahintaakaan. Vuokran määräytymisen taustalla oleva pääoma-arvo perustuukin Senaatti-kiinteistöjen ja mahdollisesti valtiovarainministeriön tekemiin laskelmiin. Markkinaehtoinen kysyntä ei näihin vaikuta. 

Perusongelmana tässä asetelmassa on, että Senaatti-kiinteistöjen todellisena tavoitteena on monopolivoiton saaminen. Yliopiston ja sen tilankäytön tavoite on aivan toinen: se pyrkii tuottamaan uutta tietoa ja opettamaan opiskelijoita yhteiskunnan tarpeisiin. Ristiriita rahamittaisen tulostavoitteen ja laadullisen tietotavoitteen välillä on tässäkin äärimmäisen suuri. Asetelma johtaa osapuolten erilaisten kulttuurien ja tavoitteiden johdosta näiden väliseen pysyvään kitkaan sekä toistuviin konflikteihin. 
 

3. Johtopäätös: Markkina-ajattelu ei sovi valtion yksiköihin 


Kumpikin edellä esitetyistä esimerkeistä viittaa vahvasti siihen, että markkinoiden ideaa ei voida vakavitta ongelmitta soveltaa valtionhallintoon. Markkinoiden kaikkien elementtien on toimittava, jotta vastaavat hyödyt voitaisiin saavuttaa. Esimerkiksi yksityinen yliopisto, jolla olisi mahdollisuus kattaa kustannuksensa lukukausimaksuin, edustaisi markkinoilla toimivaa yksikköä, mutta se ei kuitenkaan sopisi eriarvoistavine piirteineen erityisen hyvin suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Opetusministeriö onkin tätä mieltä eikä salli, että yliopistot kantaisivat pientäkään lukukausimaksua. Kielto on nimenomaisesti kirjattu yliopistolakiin. Silti ministeriö kannattaa osittaista ja siten näennäistä markkinatalousajattelua yliopistojen toiminnan yhteydessä. 

Markkinatalous sopii talouselämään paremmin kuin mikään muu käytännössä kokeiltu järjestelmä. On kuitenkin syytä muistaa, että markkinatalouden äärimuodoilla on omat haittansakin. Esimerkiksi yhdysvaltalainen David Korten on arvostellut jyrkästi globalisaation aiheuttamia ongelmia. Erityisesti kehitysmaat ovat kärsineet näistä. Viimeaikaiset kirjanpitoskandaalit osoittavat, että markkinataloudessakin on omat sokeat pisteensä. 

Valtion yksiköihin sovellettu markkina-ajattelu aiheuttaa erityisen suuria laadullisia ja toiminnallisia ongelmia, ja samalla aitojen markkinoiden tuottamat tehokkuusedut jäävät paljolti saamatta. Joissakin tapauksissa valtion osallistuminen markkinoiden toimintaan myönnetään ongelmaksi. Niinpä jopa monet yliopistojen ja niiden kiinteistöjen markkinaehtoistamista kannattavat myöntävät Soneran kokemusten opettamana, että valtion ei tulisi toimia pörssiyhtiöissä, ainakaan enemmistöosakkaana. Vastaavanlainen johtopäätös olisi käytettävissä olevan - tosin vähemmän dramaattisen - tiedon valossa tehtävissä markkina-ajattelun ujuttamisesta valtionhallinnon sisälle sen omiin yksiköihin. On muitakin toiminnan tehostamisen keinoja, jotka sopivat markkina-aatetta ratkaisevasti paremmin yhteen valtion virastojen ja laitosten toiminta-ajatusten kanssa. 
 
 

Lähteitä

Carr, A. & Pihlanto P., Marketization of Government Activity: A Cautionary Note. Turun kauppakorkeakoulun julkaisuja. Sarja: Keskustelua ja raportteja 8:1997. 

Eräsaari, L., Julkinen tila ja valtion yhtiöittäminen. Gaudeamus: Helsinki, 2002. 

Korten, D.C., Maailma yhtiöiden vallassa (Alkuteos: When Corporations Rule the World, 1995, suomentanut Tero Norkola). Like kustannus: Helsinki, 1998. 

Lane, J., The Public Sector: Concepts, Models and Approaches. Sage: London, 1993. 

Lukka, K., Budjettiharhan luominen organisaatiossa. Turun kauppakorkeakoulun julkaisuja. Sarja A-5:1988. 

Lumijärvi, O-P., Gameplaying in Capital Budgeting. Turun kauppakorkeakoulun julkaisuja. Sarja A-7:1990. 

Okko, P., Markkinat ja hierarkiat terveyspalvelusten tuotannossa. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti. 32/1995. 

Osborne, D. & Gaebler, T., Reinventing Government: How the Entrepreneurial Spirit is Transforming the Public Sector. Addison-Wesley: Massachusetts, 1992. 

Parkin, M., Economics. 5th Edition. Addison-Wesley: Massachusetts, 2000. 

Pihlanto, P., Yhtiöt maailmaa valloittamassa. Globalisaation kriitikko David C. Kortenin ajatuksia. Turun kauppakorkeakoulun julkaisuja. Sarja Keskustelua ja raportteja 5:1998. 

Pihlanto, P., Määrätavoitteet uhkaavat jyrätä laadun. Acatiimi. Professoriliiton, Tieteentekijöiden liiton ja Yliopistonlehtorien liiton lehti 9/2002. 

Pekka Pihlanto Laskentatoimen professori Turun kauppakorkeakoulu 

 

Palautetta 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle

Kirjoita palauteteksti tähän