|
Keskustelu
maamme sotilaallisesta liittoutumisesta on alkanut vilkastua. Presidentti
Koivisto on arvellut, että keskustelusta muodostuu inhottava. Jopa
eräät poliittiset vaikuttajat ovat jo ottaneet suhteellisen selkeitä
kantoja, vaikka kansalaisten enemmistön torjuva asenne liittoutumiseen
luonnollisesti hillitseekin äänestäjistä riippuvaisia
poliitikkoja.
Liittoutumista vastustavat pelkäävät, että suomalaiset
voisivat joutua ulkomaille sotimaan, toiset epäilevät liittoutumisen
korkeita kustannuksia. Monilla tuntuu olevan periaatteellinen vastenmielisyys
sotaisaa presidentti Bushia kohtaan, ja eräät epäilevät
avun saantia tosipaikan tullen. Joku toistaa vielä vanhoja perusteluja,
että kukaan ei meitä uhkaa ja kiirettä liittoutumiseen ei
ole.
Ainakaan Naton nykyiset jäsenet eivät ole viime konfliktien
aikana joutuneet osallistumaan sotatoimiin, vaan lähinnä Yhdysvallat
on hoitanut ne Natosta riippumatta. Asiantuntijat ovat vakuuttaneet, että
asevelvollisiamme ei tultaisi lähettämään mihinkään
ja yleensäkin osallistuminen sotatoimiin vaatisi eduskunnan päätöksen.
Taloudellinen ulottuvuus on ehkä kysymysmerkki, mutta esimerkiksi
panssarivaunuista jouduimme maksamaan täyden hinnan, koska emme saaneet
"jäsenalennusta". Itsenäinen uskottava puolustus tulee epäilemättä
hintoihinsa, ja jos joskus joutuisimme yksin todelliseen konfliktiin, sen
inhimillinen hinta saattaisi muodostua hyvinkin raskaaksi. Niin kauan kuin
armeijoita on olemassa, on aseellisen selkkauksen mahdollisuus tietenkin
olemassa, vaikka nyt ei siltä näytäkään.
Presidentti Bush on kieltämättä painajainen, mutta hänellä
on enää korkeintaan yksi täysi kausi edessään.
Ei vaikuta todennäköiseltä, että Irakin miehitykseen
kyllästyneet amerikkalaiset valitsisivat hänen jälkeensä
yhtä aggressiivisen henkilön. Joka tapauksessa, kyllä Yhdysvaltojen
ja Naton on pakko vastata puolustussitoumuksistaan, jos tiukka paikka tulee.
Myös presidentti Putin vaihtuu ennen pitkää toiseen.
On huomattavasti todennäköisempää kuin Yhdysvaltain
presidentin osalta, että tilalle tulee meille ongelmallisempi henkilö.
Putinin lähipiirin koostumus osoittaa, että ainakaan sieltä
ei presidentin tehtäviin tule löytymään humanisteja.
Lisäksi maan yhteiskunnallinen kehitys on arvailujen varassa.
Kukaan ei meitä uhkaa nyt, mutta turvallisuuspoliittiset ratkaisut
pitäisi tehdä pitkää aikaväliä silmällä
pitäen. Kiirettä liittoutumiseen ei ole, mutta joskus "inhottava"
keskustelu on kuitenkin käytävä ja päätökset
tehtävä - mieluimmin hyvän sään aikana.
Jotkut ovat pelänneet, että liittoutumisemme lisäisi
konfliktin uhkaa itärajallamme. Esimerkiksi Viron tai muiden uusien
Nato-jäsenten tapauksessa vastaavasta ei liene merkkejä. Sen
sijaan, että jäsenyys vetäisi konflikteja rajoillemme, se
todennäköisemmin ehkäisee niitä. Natolla oli kylmän
sodan aikana rauhoittava vaikutus jopa Suomen kohdalla, vaikka emme voineet
edes uneksia jäsenyydestä.
Jotkut katsovat, että voisimme tehdä idän ja lännen
välistä sovittelutyötä parhaiten liittoutumattomana.
Ottamatta kantaa siihen, mitä hyötyä tästä puuhasta
meille olisi, liittoutuneena voisimme toteuttaa sitä Naton sisäpuolella.
Eikö meidän äänemme kuuluisi siellä tässä
ja muissakin asioissa huomattavasti paremmin kuin ulkopuolella?
Pekka Pihlanto
professori emeritus
Turku
|
o AJK kotisivu