Pekka Pihlanto 
Innovaatioyliopisto hukkaa perustutkimusta

Huippuyliopiston toteuttamisesta sovittiin Matti Vanhasen toisen hallituksen hallitusohjelmassa. Viime toukokuussa opetusministeriö vaihtoi hankkeen nimeksi innovaatioyliopisto, jota käytettiin myös hankkeen suunnitteluvaiheessa ennen Raimo Sailaksen suunnitteluryhmän raportin julkistamista. 
 

Suomessa on jo huippuja 

Rankig-listojen kriteerit eivät ole erityisen soveliaita aidosti mittaamaan pienen maan yliopistojen hyvyyttä - ainakaan koko yhteiskunnan kannalta - mutta on todettava, että monet maamme yliopistoista sijoittuvat kohtuullisen hyvin ranking-listoilla. Sen sijaan kaikki kaavailtuun huippuyksikköön sisällytettävät yliopistot eivät niillä esiinny. Siten hankkeen lähtöasetelma on melko huono. 

Innovaatioyliopistohankkeen tekee erityisen huolestuttavaksi se, että siihen suunnattava rahoitus on hyvin todennäköisesti poissa maamme muilta yliopistoilta. Tätä menetystä innovaatioyliopisto ei voi korvata edes siinä tapauksessa, että se onnistuisi suunnitelmien mukaisesti. 

Suomessa on jo tällä hetkellä hyvin menestyviä, huippututkimusta tekeviä yliopistoja -esimerkiksi Oulun, Helsingin ja Turun yliopistot -joiden näivettäminen ei olisi kansallisen edun mukaista. Oulun yliopiston osalta on perusteltua puhua "Oulun ihmeestä". Professori Ari Rinne on luonnehtinut sen kelpaavan EU:n malliyliopistoksi, sillä se on määrätietoisen työn tuloksena kehittynyt korkeatasoiseksi tutkimuskeskittymäksi kohta viisikymmentä vuotta jatkuneen toimintansa aikana. 

Myös Turun yliopistolla on pitkät perinteet vankassa perustutkimuksessa useilla eri tieteenaloilla. Turun yliopiston ja Turun kauppakorkeakoulun yhteisen konsortion yhteydessä on hyvät mahdollisuudet jatkaa vakiintuneelta pohjalta ja tehostaa innovatiivista huippututkimusta, esimerkkinä Turku Innovation Platform-hanke. 

Yritysmaailma on luvannut rahoittaa innovaatioyliopiston peruspääomasta parisataa miljoonaa euroa, ja sille tulisi yliopiston hallitukseen vahva edustus. Yliopisto-organisaation erityispiirteistä johtuu, että sen hallitukseen nimitettävät yritysjohtajat eivät useinkaan kykene hyödyttämään yliopisto-organisaatiota kovin merkittävästi: heidän yritysmaailmasta lainaamansa ajattelutavat kun eivät toimi yliopistossa. 

Tällaisen kehityksen myötä innovaatioyliopiston johto tulee etääntymään tutkijoista ja muusta henkilökunnasta, mitä ei luonnollisestikaan voida pitää suotavana. Talouselämä kuitenkin saanee näin kaipaamansa "oman yliopiston", joka arvattavasti palvelee yritysten nopeasti vaihtuvia ja usein lyhyen tähtäyksen ansaintatarpeita. 

Termi innovaatiohan on kaupallisuudessaan paljon puhuva: innovaatio on jokin uutuus, tavallisimmin uutuustuote, esimerkiksi teollinen tai tekninen keksintö. Se voidaan ymmärtää ideana, käytäntönä tai esineenä, jota yksilöt pitävät uutena (Wikipedia). Kaupallisen innovaation ei siis tarvitse olla todellinen - riittää, että niin uskotaan olevan! 

Voidaan perustellusti sanoa, että huippuyliopiston puuhamiehet ovat unohtaneet yliopiston perusluonteen ja samalla sen, miten huippututkimusta syntyy. Yliopisto on perustutkimuksen ja kriittisen ajattelun sekä sivistystiedon tuottamisen keskus. Se on luonteeltaan universitas, kokonaisuus, jossa luonnontieteet ja ihmistieteet kohtaavat hedelmällisessä vuorovaikutuksessa. Kapea-alainen tekniikan, kaupan ja taideteollisuuden hallinnollinen yhteenliittymä, joka tähtää ensi sijassa tieteellis-taloudellisiin pikavoittoihin, ei täytä universitaksen kriteeriä. 

Aidolle yliopistolle ominainen monipuolinen tieteellinen perustutkimus kehittyy suotuisissa olosuhteissa vähitellen ja tieteen sanelemin ehdoin. Tämä tutkimus ei yleensä tähtää välittömiin taloudellisiin hyötyihin vaan tiedon lisäämiseen ja sivistykseen. Perustutkimus on riskipitoista, sillä sen tuloksia ei voida etukäteen taata. Kokemus kuitenkin osoittaa, että osa näistä tutkimuksista aina onnistuu ja tuottaa aikaa myöten myös kaivattuja käytännön sovelluksia sekä taloudellisia hyötyjä. 

Vaikka innovaatioyliopistohankkeella pyritään suunnitelmien mukaan luomaan perusta maailmanluokan tutkimusyliopistolle, juuri perustutkimukselle saattaa käydä huonosti. Tämä johtuu siitä, että jos tutkimukselle asetetaan välitön hyötytavoite, todella syvällistä tutkimustyötä ei ehditä eikä uskalleta suorittaa. Tutkimuksen tavoitteet on tällöin asetettava niin, että jo etukäteen nähdään sen tulokset melko tarkasti. Mitään kovin yllättävää ja uutta ei tällä tavalla saada aikaan. Sen sijaan antamalla luovan uteliaisuuden ja sattumankin ohjata tutkimusprosessia - mikä vie yleensä runsaasti aikaa - saatetaan tuottaa jotakin todella ennen näkemätöntä. 

Tieteelliset tulokset eivät siten synny ulkoa ohjatuilla toimenpiteillä ja rahoittajien nopeasti vaihtelevien ansaintapyrkimysten pakottamina: luovuus ei ole tekniikka tai taito, jota voidaan hallinnollisin päätöksin synnyttää. Akatemiaprofessori Olli V. Lounasmaa on todennut, että huippuyksikköä ei perusteta - se syntyy. 

Kuten Kalevan pääkirjoittaja muistuttaa, mikä tahansa korkeakoulu voidaan lamauttaa epävarmuudella. Juuri innovaatioyliopistohanke ja opetusministeriön johtama yliopistopolitiikka yleensäkin on ollut viime aikoina omiaan lisäämään epävarmuutta maamme yliopistolaitoksessa. Muutoksia on ajettu lävitse hengästyttävässä tahdissa ja usein ne perustuvat yliopistoihin sopimattomaan yritysanalogiaan. Yliopisto ei ole tuotantolaitos, jossa tehdään mekaanista tutkimusta liukuhihnalta. Perustutkimus joutuu tässä ympäristössä uhanalaiseksi. 

Ilman kunnon perustutkimusta ei kuitenkaan ole oikeaa yliopistoa. Innovaatioyliopistohankkeen tuloksena saattaakin pahimmassa tapauksessa olla elitistinen teollisuustaloudellinen ammattikorkeakoulu sovelluspainotteisine tutkimuksineen ja yritysmaailmasta lainattuine johtamiskulttuureineen, jotka eivät sovi yliopisto-organisaatioon. Lukukausimaksutkin tullevat myöhemmin kuvaan, vaikka hankkeen suunnittelijat ne nykytilanteessa taktisista syistä torjuvatkin. 

Kun valtiovalta on päättänyt ryhtyä tällaista toimintaa rahoittamaan ja vieläpä näin laajamittaisesti, joutuvat monet johtavat poliitikot ja eräät puolueet korjaamaan sivistyspoliittista kurssiaan lähes satakahdeksankymmentä astetta. Mikäli hanke rahoitetaan, kuten pelättävissä on, muiden yliopistojen kustannuksella, se merkitsee, että kansainvälisissä rankingeissa pärjäämisen haaveesta jouduttaisiin maksamaan melkoinen hinta sivistys- ja tiedepoliittisina tappioina. Lienevätkö maamme päättäjät selvillä riskeistä? 

Pekka Pihlanto
 

Kirjoittaja on turkulainen johdon laskentatoimen emeritusprofessori. Kirjoitus on laadittu yhteistyössä patologian professori Ari Rinteen ja oikeuslääkäri Antti Jääskeläisen kanssa. 
 
 

Palautetta 

Lähetä palautetta!