Sunnuntaina
shoppailtiin ja kultturoitiin
Mainio autonkuljettajamme
Sven
pyöritteli meitä aluksi Emajoen molemmilla puolilla. Ensin
Annen
kaupunginosassa, jossa kaikki kerrostalot oli rakennettu Breshnevin
aikaan ja
kaikki olivat niin samannäköisiä sekä ulkoa että
sisältä, että kerrotaan
virkamiehen pämppäysillan jälkeen aamulla herätessään
ihmetelleen, kun vaimon
pää oli vaihtunut. Annen takana on uusrikkaiden asutusalue,
missä huomiota
herättivät ennen muuta niin monet keskeneräiset talot.
Näki selvästi, ettei
kysymys ollut vain viikonlopputauosta, vaan pidemmästä. Olikohan
rahat vai
materiaalit loppuneet kesken? Sitten suunnattiin matka Toomemäelle,
Tarton
Yliopiston alueelle, vanhaan kaupunkiin. Kävelyretki ei oikein
onnistunut, kun
satoi niin kovasti. Mutta Sven kierteli hiljalleen katua ylös
ja toista alas ja Virve
kertoi. Yliopistoonhan tutustuisimme huomenna sisäpuoleltakin.
Kustaa Aadolf
se ennätti perustaa 1632, jo 10 vuotta ennen kuin Turun Akatemia
perustettiin.
Toimi vuoteen 1710, minkä jälkeen oli toimimatta, kunnes
avattiin uudelleen
1802. Henkeä pidäteltiin, kun Sven arvelematta suuntasi bussin
Enkelin portista
läpi. Helpompi on kamelin kulkea neulansilmästä ...
Pirunsillan alta olikin sitten
paljon laveampi tie.
Vasta
äskettäin rakennetussa ostoskeskuksessa käytiin.
Kovin hiljaista siellä oli, kun oli sunnuntai ja aamupäivä.
Löytyi asialliset ja
edulliset kartat Viro ja Tartto. Olisi ollut kotonakin, mutta unohtuivat
ja hyvä
niin, sillä nämä uudet ovat paljon paremmat. Ja tietysti
vaari ajautui
leikkikaluosastolle kuten nykyään aina. Okko pojalle piti
autoa katsoa. Kyllä
löytyikin juuri se oikea: 35 kruunulla amerikkalaisen koulubussin
penoismalli. On
poika vanhempineen tullut äskettäin Amerikasta ja tavartat,
niiden joukossa
koulubussi, ovat vielä osittain Nurmisen muttovarastossa. Onneksi
on vaarilla
netissä
autoista kuvat, nyttemmin jo tästä uudestakin. Niitä
katsotaan joka päivä.
Sateen
ropistessa harppasimme Vanemuine teatteriin.
Näytelmän nimi oli 'Mao tee kalju
peal' - 'Käärmeen
tie kalliolla'. Mitään
emme siitä ennakkoon tienneet. Lippuja noutaessamme saimme tietää,
että
paikkamme olisivat näyttämöllä. Oitis ajattelimme,
että tämä on nyt joku
uudenaikainen, jossa yleisökin osallistuu esitykseen, menee itsepalveluksi
kuten
kauppaostokset ja piirongin kasaaminen. Siitä ei kuitenkaan ollut
kysymys. Juuri
kun ennätin murehtia, että onko nyt edes siistit vaatteet
päällä, selvisi, että kaikki
katsojat ovat näyttämöllä, koko teatteri toimii
näyttämöllä. Niin on kultuurin
osuus kutistunut, ettei suurta salia enää varmaan täyteen
saataisikaan. Tätä
päivittelin sitten hotellissa venäläisten juryn jäsenten
kanssakin. Osoittautui
nimittäin, että esitys oli osa Tarton
teatterifestivaalien ohjelmaa ja juryn jäsenet
olivat tuttuja aamiaispöydästä. Olikin tavallista väkevämpi
esitys. Minä iloitsin
hyvin ja selkeästi äännetystä viron kielestä,
mikä olikin päämotiivi teatteriin
tulemiselle. Salli kehui englanninkielistä tulkintaa, joka samoin
kuin
venäjänkielinenkin oli saatavilla nimenomaan juryn takia.
Annoimme täydet
kolme
pistettä (Teatteripäiväkirja).
Täällä saimme tietää, että Tallinnassa
esitetään Linnateaterissa Dostojevskin
Rikos
ja rangaistus (Kuritöö
ja karistus).
Se tulee katsottavaksi aivan ilman muuta. Oli myös Kirsikka Moring
käynyt
katsomassa, ties vaikka olisi ollut juryn jäsenenäkin. Sen
tiimoilta oli myös hieno
teatterikolumni Jänis korttipöydässä (Jänes
kaardilauas) Postimiehessä. Sen
paras oivallus oli, ettei Dostojevskin
syvyyksiä kannata ollenkaan vertailla
tavanomaisiin näyttämöesityksiin.
Sateen
vain yltyessä kiireesti hilpaistiin lounaalle Centraliin
Tästä sitten onkin oleellinen kerrottu muualla.
Että vieläkin harmittaa! Mutta niin
se on, että pitkätukkaista aina jymäytetään
- joskus myös lyhyttukkaista. Viini oli
muuten kyllä ihan täyttä tavaraa, mutta ruoka ei ollut
lainkaan viinin tasoista.
Pettymyksen
jälkeen koettiin hyvin myönteinen yllätys, ERM.
Lähdettiin Eesti Rahva Muuseumiin ERM.
Me miellyimme museoon ja museo
mieltyi meihin. Näin voidaan sanoa, sillä pois lähtiessämme
henkilökunta
ihmetteli, että siinäpä vasta vieraat viihtyivät
ja viipyivät. Jotenkin on Viron
historia varmaan sukulaisuuden ansiosta
helposti miellettävissä. Samantapaiset
ovat kohtalot olleet: vuoroon ovat Ruotsi ja Venäjä isännöineet,
Virossa vielä
Saksa lisäksi. Rahvas eli elämäänsä. Kätevyydestä,
kekseliäisyydestä ja
nokkeludesta sekä kauneuden tajusta on muse todistusaineistoa
pullollaan.
Muistuu selvästi mieleen, että vuoteen 1939 saakka Viro oli
Suomea vauraampi
pikkuveli. Siitä kielivät monenlaiset pikku yksityiskohdat.
Suomi on aina ollut
metsän maa, kun taas Viro pellon maa. Kotipitäjästäni
Virolahdesta (huom
nimi!) vietiin kuitenin Suomenlahden vastarannalle, siis Võrun
maakuntaan
syksyisin tynnyritolkulla silakkaa. Varsinaiseti kai takaisin tuotiin
viljaa, mutta
tiettävästi myös Viron tyttöjä emänniksi.
Kotikylässä on kokonainen Virosta
muuttanut perhe, Kohlmannit.
Ihan pienet
vaaterit ennätettiin ottaa
ennenkuin lähdettiin taas syömään, tällä
kertaa iltamunakkaalle Kahvila Wildeen.
Tässä paikassa olikin tyyliä, oli kirjapainoa, oli edessä
kahden suuren
samannimisen patsaatkin: Oscar Wilde ja Eduard Wilde, äännetään
kuitenkin
toisistaan poikkeavasti: englantilaisittain ja saksalaisittain. Näiden
keskeen
istutimme sitten synttärisankarimme
kuten kuvasta näkyy. [ Voi, että lasit
heijastivat kurjasti! ]. Munakas oli hyvää ja sitä oli
riittävästi, kuten sotaväessä
sanotaan kaikista ruuista, jotka eivät edestä karkuun lähde.
Sitäpaitsi
kulinaristiksi määritellään henkilö, joka
löytää kaikista ruuista niiden parhaat
puolet. Ihan tosissaan oli hyvää se sama, jolla kotona
herkutellaan melkein joka
ainoa ilta:
valkosipulikorput (EKR20). Sitten taas kotiin, ihan vähän Jókai
Mória
ja ei kun pimeyden töihin ja nukkumaan.
|
