Tarton muistot sunnuntai

Sunnuntaina shoppailtiin ja kultturoitiin

Mainio autonkuljettajamme Sven
pyöritteli meitä aluksi Emajoen molemmilla puolilla. Ensin Annen
kaupunginosassa, jossa kaikki kerrostalot oli rakennettu Breshnevin aikaan ja
kaikki olivat niin samannäköisiä sekä ulkoa että sisältä, että kerrotaan
virkamiehen pämppäysillan jälkeen aamulla herätessään ihmetelleen, kun vaimon
pää oli vaihtunut. Annen takana on uusrikkaiden asutusalue, missä huomiota
herättivät ennen muuta niin monet keskeneräiset talot. Näki selvästi, ettei
kysymys ollut vain viikonlopputauosta, vaan pidemmästä. Olikohan rahat vai
materiaalit loppuneet kesken? Sitten suunnattiin matka Toomemäelle, Tarton
Yliopiston alueelle, vanhaan kaupunkiin. Kävelyretki ei oikein onnistunut, kun
satoi niin kovasti. Mutta Sven kierteli hiljalleen katua ylös ja toista alas ja Virve
kertoi. Yliopistoonhan tutustuisimme huomenna sisäpuoleltakin. Kustaa Aadolf
se ennätti perustaa 1632, jo 10 vuotta ennen kuin Turun Akatemia perustettiin.
Toimi vuoteen 1710, minkä jälkeen oli toimimatta, kunnes avattiin uudelleen
1802. Henkeä pidäteltiin, kun Sven arvelematta suuntasi bussin Enkelin portista
läpi. Helpompi on kamelin kulkea neulansilmästä ... Pirunsillan alta olikin sitten
paljon laveampi tie.
Vasta äskettäin rakennetussa ostoskeskuksessa käytiin.
Kovin hiljaista siellä oli, kun oli sunnuntai ja aamupäivä. Löytyi asialliset ja
edulliset kartat Viro ja Tartto. Olisi ollut kotonakin, mutta unohtuivat ja hyvä
niin, sillä nämä uudet ovat paljon paremmat. Ja tietysti vaari ajautui
leikkikaluosastolle kuten nykyään aina. Okko pojalle piti autoa katsoa. Kyllä
löytyikin juuri se oikea: 35 kruunulla amerikkalaisen koulubussin penoismalli. On
poika vanhempineen tullut äskettäin Amerikasta ja tavartat, niiden joukossa
koulubussi, ovat vielä osittain Nurmisen muttovarastossa. Onneksi on vaarilla
netissä autoista kuvat, nyttemmin jo tästä uudestakin. Niitä katsotaan joka päivä.
Sateen ropistessa harppasimme Vanemuine teatteriin.
Näytelmän nimi oli 'Mao tee kalju peal' - 'Käärmeen tie kalliolla'. Mitään
emme siitä ennakkoon tienneet. Lippuja noutaessamme saimme tietää, että
paikkamme olisivat näyttämöllä. Oitis ajattelimme, että tämä on nyt joku
uudenaikainen, jossa yleisökin osallistuu esitykseen, menee itsepalveluksi kuten
kauppaostokset ja piirongin kasaaminen. Siitä ei kuitenkaan ollut kysymys. Juuri
kun ennätin murehtia, että onko nyt edes siistit vaatteet päällä, selvisi, että kaikki
katsojat ovat näyttämöllä, koko teatteri toimii näyttämöllä. Niin on kultuurin
osuus kutistunut, ettei suurta salia enää varmaan täyteen saataisikaan. Tätä
päivittelin sitten hotellissa venäläisten juryn jäsenten kanssakin. Osoittautui
nimittäin, että esitys oli osa Tarton teatterifestivaalien ohjelmaa ja juryn jäsenet
olivat tuttuja aamiaispöydästä. Olikin tavallista väkevämpi esitys. Minä iloitsin
hyvin ja selkeästi äännetystä viron kielestä, mikä olikin päämotiivi teatteriin
tulemiselle. Salli kehui englanninkielistä tulkintaa, joka samoin kuin
venäjänkielinenkin oli saatavilla nimenomaan juryn takia. Annoimme täydet
kolme pistettä (Teatteripäiväkirja). Täällä saimme tietää, että Tallinnassa
esitetään Linnateaterissa Dostojevskin Rikos ja rangaistus (Kuritöö ja karistus).
Se tulee katsottavaksi aivan ilman muuta. Oli myös Kirsikka Moring käynyt
katsomassa, ties vaikka olisi ollut juryn jäsenenäkin. Sen tiimoilta oli myös hieno
teatterikolumni Jänis korttipöydässä (Jänes kaardilauas) Postimiehessä. Sen
paras oivallus oli, ettei Dostojevskin syvyyksiä kannata ollenkaan vertailla
tavanomaisiin näyttämöesityksiin.
Sateen vain yltyessä kiireesti hilpaistiin lounaalle Centraliin
Tästä sitten onkin oleellinen kerrottu muualla. Että vieläkin harmittaa! Mutta niin
se on, että pitkätukkaista aina jymäytetään - joskus myös lyhyttukkaista. Viini oli
muuten kyllä ihan täyttä tavaraa, mutta ruoka ei ollut lainkaan viinin tasoista.
Pettymyksen jälkeen koettiin hyvin myönteinen yllätys, ERM.
Lähdettiin Eesti Rahva Muuseumiin ERM. Me miellyimme museoon ja museo
mieltyi meihin. Näin voidaan sanoa, sillä pois lähtiessämme henkilökunta
ihmetteli, että siinäpä vasta vieraat viihtyivät ja viipyivät. Jotenkin on Viron
historia varmaan sukulaisuuden ansiosta helposti miellettävissä. Samantapaiset
ovat kohtalot olleet: vuoroon ovat Ruotsi ja Venäjä isännöineet, Virossa vielä
Saksa lisäksi. Rahvas eli elämäänsä. Kätevyydestä, kekseliäisyydestä ja
nokkeludesta sekä kauneuden tajusta on muse todistusaineistoa pullollaan.
Muistuu selvästi mieleen, että vuoteen 1939 saakka Viro oli Suomea vauraampi
pikkuveli. Siitä kielivät monenlaiset pikku yksityiskohdat. Suomi on aina ollut
metsän maa, kun taas Viro pellon maa. Kotipitäjästäni Virolahdesta (huom
nimi!) vietiin kuitenin Suomenlahden vastarannalle, siis Võrun maakuntaan
syksyisin tynnyritolkulla silakkaa. Varsinaiseti kai takaisin tuotiin viljaa, mutta
tiettävästi myös Viron tyttöjä emänniksi. Kotikylässä on kokonainen Virosta
muuttanut perhe, Kohlmannit.
Ihan pienet vaaterit ennätettiin ottaa
ennenkuin lähdettiin taas syömään, tällä kertaa iltamunakkaalle Kahvila Wildeen.
Tässä paikassa olikin tyyliä, oli kirjapainoa, oli edessä kahden suuren
samannimisen patsaatkin: Oscar Wilde ja Eduard Wilde, äännetään kuitenkin
toisistaan poikkeavasti: englantilaisittain ja saksalaisittain. Näiden keskeen
istutimme sitten synttärisankarimme kuten kuvasta näkyy. [ Voi, että lasit
heijastivat kurjasti! ]. Munakas oli hyvää ja sitä oli riittävästi, kuten sotaväessä
sanotaan kaikista ruuista, jotka eivät edestä karkuun lähde. Sitäpaitsi
kulinaristiksi määritellään henkilö, joka löytää kaikista ruuista niiden parhaat
puolet. Ihan tosissaan oli hyvää se sama, jolla kotona herkutellaan melkein joka
ainoa ilta: valkosipulikorput (EKR20). Sitten taas kotiin, ihan vähän Jókai Mória
ja ei kun pimeyden töihin ja nukkumaan.

Asko Korpela 19991015 (19991015) o Asko.Korpela@kolumbus.fi o AJK kotisivu