Matkakertomus Valamo 20050901-03

Valamoon, Valamoon...
Kiteen sahalle suunnataan.
Piipun Pihaan päädytään.
Gogolevin puutaidemuseo.
Valamon luostari Laatokassa.
Heinävedellä Uusi Valamo.
Preludi ja postludi.
Palautetta

Sebastianus: Great!

Lähetä palautetta

Näpäytä kuvia, saat ne suurempina!

01to

Valamoon, Valamoon...Aamulla anivarhain Fennian edestä bussilla. Täysi lasti eli 45 henkeä. Suomalais-vaatimattomaan tapaan kukaan ei ollut kehdannut asettua parhaille paikoille välittömästi kuljettajan taakse, joten me viimeisinä tulleet saimme paikat, jotka olisimme ehkä kehdanneet valloittaa myös ensimmäisinä. Oli nimittäin emännällä tiedossa, että siinä kuulee hyviä juttuja, sellaisiakin, joita ei puhuta koko bussille. Näin onkin. Ratissa vuorottelee kaksi pyörittäjää eikä kumpikaan tyydy vain rattia pyöritämään. Varsinkin Samulilla on mahtava kokemus ja tietomäärä sekä metsäasioissa että Karjalasta. Juttua riittää ja sitä tulee kaikin puolin tyylikkäästi ja sopivasti. Ehkä hiukan vähempi 'ryssittely' riittäisi. Ei sillä enää nykyään irtopisteitä saa. No, ryssähän on ryssä vaikka voissa paistettaisiin. Mutta niinhän se on tsuhnakin, vaikka ei kyllä ollenkaan tällä matkalla, ei häirikköärhentelijöitä eikä örisijöitä, joita kyllä valitettavasti ylensä näin isoon bussilastilliseen joku mahtuu. Samuli on epäilemättä StoraEnson tietoinen valinta kokemuksen perusteella. Mutta en usko, että Kirsi, tietäjän sukua hänkin, mitenkään oli pystynyt etukäteen varmistamaan muita oppaita, ainakaan ei kai luostareissa. Mutta meillä oli tuuria. En aikoihin matkoillani muista niin hyviä opastuksia kuin saimme molemmissa luostareissa, vanhassa ja uudessa Valamossa.
http://www.storaenso.com/CDAvgn/main/0,,1_-1000-3218-,00.html

Kiteen sahalle suunnataan. Mutta eipä mennä asioiden edelle. Matkaa körötellään siis leppoisasti Samulin ja Kirsin jutellessa mukavia. Ensimmäinen pysähdys on jalkojen oikaisu ja kahvit Utissa. Sitten taas jatketaan kuutostietä. Ennen vanhaan sitä nimitetiin Karjalan pikatieksi. Itse suunnilleen kerran vuodessa sitä tulen ajaneeksi. Siellä on jotenkin oma tnnnelmansa, tilaa on sopivasti ja matka joutuu. Ei ole sitä ärhäkkyyttä ja ahtauden tuntua, joka vallitsee 4, 5 ja 7 teillä, joita useammin ajelen. Ylikäydään Imatra, nähdään Kägönen ja sipaistaan Parikkalassa sitä rajan kulmaa, jolla Venäjä työntyy lähes kiinni tiehen. Vihdoin tullaan Kiteelle. Muuten on tuttu paikka, kun tytär ja vävy siellä yhden kesän viettivät ja vävy siellä opiskelikin, mutta saha on uusi tuttavuus.

Itsekin olen ollut kesän sahalla töissä melkein 50 vuotta sitten Ruotsissa. Muistaakseni neljä komeata taapelia ladoin lankkuja kesän mittaan sirkkelin tuotoksena. Täällä Kiteellä on toinen meininki. Vaikka on vuorossa töissä vain nelin-viisinkertainen määrä ukkoja, on tuotos varmaan neli-viisikymmenkertainen, ehkä vieläkin enemmän, Eskilstunan Lövgårdin sahan tuotokseen verrattuna. On tosi mielenkiintoista nähdä tukin tie alusta loppuun. En tuota olisi tullut ajatelleeksi, mutta ilmeiseksi käy, että tukki kulkee eteenpäin vakionopeudella, hyvää kävelyvauhtia. Kaikki mitä sille tapahtuu, täytyy tapahtua pysähtymättä tällä samalla nopeudella.

Sanottiin, että sahoja on kolmea tyyppiä: pyörösaha, vannesaha ja raamisaha. Pyörösaha on arvatenkin sama kuin sirkkeli, se joka Lövgårdissa oli käytössä. Kapasiteetti väkisinkin vaatimaton, kun puusta otetaan siivu kerrallaan ja kuljetetaan takaisin uutta varten. Voisihan niitä tietenkin olla monta peräjälkeenkin. Raamisaha sahaa ylös-alas liikkeellä ja teriä on monta rinnakkain. Sellaisia oli ennen vanhaan lähes joka kosken partaalla - ja pärehöylä vieressä. Tällä tehtaalla on kuitenkin käytössä vannesaha. Melko isohampaisia sahavanteita, paino 15 kg, on kymmeniä nätisti telineissään joka puolella. Koetan tiirailla itse sahaustapahtumaa ihmetellen, etten kuule sahan ääntä erikseen. En pääse perille. Näyttää tapahtuvan 'mustassa laatikossa'. Kysymällä selviää. Vanne pyörii tukin molemmilla puolilla, joten kaksi siivua kerrallaan saadaan. Näin siis 10 tuuman tukista tehdään 28 millistä lautaa siten että jokainen sahauspaikka sipaisee pois noin 60 milliä eli tarvitaan kaikkiaan noin neljä sahauspaikkaa ja tukki on sahattu. Niin, tai vielä kantitkin leikataan pois ja ovelan näköiset heiluvat potkaisevat laudat sivusuuntaiselle radalle, jolla määräpituus varmistetaan ja niputus tapahtuu. Kullosti hassulta, kun kerrottiin, että Japaniin viedään 395,4 cm pituista tavaraa. Tiedä vaikka olisi lopulta jonkun sikäläinen tuuma-modulin kerrannainen tuokin mitta, japanilaisen jalasta tai käsivarresta kotoisin kuten jalka ja kyynäräkin. Ihmisen kokoisia mittayksiköitä toisin kuin tämä meidän metri, maapallon ympärysmitasta kotoisin.

Erittäin mielenkiintoinen nähtävyys tämä saha. Sitäkin höystää asiantunteva opastus. Ei jää ainoakaan kysymys ilman vastausta vaikka tietysti metelin aikana emme muuta voi kuin katsella. Mitenkähän ne tuotantoluvut olivat: 800 000 kiintokuutiota vuosituotanto, josta puolet Venäjältä. Kaikki kuusipuuta. Jaa, saapahan tuosta summittaisen vertailuluvun siihen Lövgårdin sirkkeliinkin. Siellä kesän 2 kuukauden aikana tehtiin 4 taapelia a 4x4x4 eli n 250 kuutiota, siis vuosikapasiteetti olisi ollut 6-kertainen eli 1500 kuutiota. Kiteellä siis noin 500 -kertainen kapasiteetti. Jaa, niin, 2 vuoroa, eli siis 250-kertainen ja miestä kohtikin 50-kertainen. Heh, heh, pitäneekö edes kertaluku paikkansa!

Kyllä oli kiinnostava kohde, varsinkin kun heti paikalle päästyä syötiin hyvin sahan työmaaruokalassa. Erikoisuus oli (vaalean)ruskea kastike, jota en muista aikoihin saneeni, mutta joka metsätöihin ilman muuta sopii kuin nyrkki silmään. Olisikohan Berlusconi saanut... Suomalainen ruoka on kyllä ruskean läskisoosin loistoaikojen jälkeen saanut aivan mahtavan lisän, oikeastaan kaksi: lohen ja salaattipöydän. Jälkimmäinen on varsinkin sellainen saavutettu etu, että siitä on kynsin hampain pidettävä kiinni. Ei ole Italiassakaan (vielä) näin pitkälle päästy, vaikka pelkkiä herkkuja kieltämättä syövätkin.
http://www.kitee.fi/
http://www.storaenso.com/CDAvgn/main/0,,1_-3731--,00.html

Piipun Pihaan päädytään. Ei vähääkään harmittanut, että Kiteelle tullessa ja Kiteellä kauan viivyttiin ja lounas vähän myöhästyi. Matka kuitenkin jatkui rajalle ja rajan yli. Jo rajalla joudutaan toteamaan, että tutustuminen rajantakaiseen metsätyömaahan joudutaan jättämään väliin. Tieolosuhteet ja auto eivät olle yhteensopivia. Matkaan hyppää kuitenkin kaksi StoraEnson rajantakaista työntekijää, jotka osittain kertovat hiuksia pystyyn nostavia tarinoita liiketoiminnasta Neuvostoliiton ja vielä Venäjänkin olosuhteissa. Toisaalta kyllä vakuuttavat, ettei mitään karmeuksia heidän kohdalleen ole sattunut. Olipa sekin oppitunti liiketoiminnasta järistyksen kourissa. Lainsäädäntö Suomea tiukempi, mutta isännistä ja vastuusta ei aina tietoa, sopimukset monasti suunnilleen sen paperin arvoisia, joille ne on kirjoitettu. Hyvin voidellut suhteet sitäkin tärkeämpiä.

Sortavalassa olen ennenkin käynyt ja pakosta tätä samaa tietä lähestynyt. Mutta en muistanut, että siellä ihan näin rähjäiseltä näyttää. Helylä eli Helylya on kuulemma jonkunlaisessa Jakomäen eli Skitsobackan maineessa. No, me sivuutamme sen siististi ja tulemme itse kaupunkiin. Samuli koko ajan latelee tietoja taloista. Kaikki entiset pankin konttorit tuntuvat olevan pystyssä, useimmat restauroituja ja selvästi paremman näköisiä kuin uusi tuotanto, jota sitäkin on aika paljon, enemmän kuin mitä muistin aikaisemalta käynniltäni. Miltä ajalta lienee Sortavalan katuverkosto. Minusta siellä on avaraa, selvästi väljempää kuin Suomen vanhimmissa puukaupungeissa, puhumattakaan mistään vanhoista Etelä-Euroopan kivikulttuurin kaupungeista, joissa bussilla liikkuminen on lähes mahdotonta. Piipun Pihaan töräytämme pitkän päivän, sanoiko Samuli 500 km, jälkeen melko väsyneinä, mutta pian saamme illallisen. Oikein siisti paikka, kauniskin, ja hyvä ruoka, oliko mantelikalaa. Maistui makean mehunkin kanssa, vaikka poikaa olisi tehnyt suuri suosikkini Magyar Fehér Bor. Mielestäni koko retken toiseksi paras herkku, paras oli hapankaalikeitto luostarin trapezassa korkealla mäellä.

Ei ensimmäisen päivän jälkeen unta kauan tarvinut odotella. Yhtään ei häirinnyt ajoittain varsin äänekäskin 'yöajanvietto' - kai se oli äskeisessä hotellin raintolassa rakennuksen toisessa päässä.
http://members.surfeu.fi/karimattinen/sortavala.htm
http://www.luovutettukarjala.fi/pitajat/sortavala/sortavalanhist.htm
http://www.karjalanliitto.fi/seurat/helsinginsortavalalaiset/
Sortavalassa todella osataan tehdä nettisivuja!
http://www.sortavala.ru/index.html
http://www.sortavala.ru/portal/map_valaam.html
http://www.sortavala.ru/portal/map_common.html

02pe

Gogolevin puutaidemuseo. Kunnollisen aamupalan jälkeen sonnustaudutaan päivän koitoksiin. Ensin mennään laivarantaan ja yritetään Valamon laivaan. Ei onnistu, mutta ei hätää, ohjelmassa on ohjelman muutos. Mennäänkin ensin tutustumaan iltapäiväksi ajateltuun Gogolevin puutaidemuseoon. Varmaan on melkein 20 vuotta siitä, kun itse puhuin Gogolevin kanssa puhelimessa. Oli tekeillä Gallen-Kallelan museoon Gogolevin näyttely ja minä soitin Gogoleville sopiakseni, että hän toimittaa auton rajalle delegaatiota vastaan, koska tie oli niin huono ettei meikäläisellä autolla sitä pystyisi ajamaan. Nythän tie Sortavalaan on ihan hyvä. Kolme vuotta sitten kävin myös Gogolevin museossa ja tapasin kauniin tyttären, kuva museossa on helppo tunnistaa. Nyt onkin itse mestari paikalla. Kertoo, että Gallen-Kallelan näyttely sitten myös toteutui. Minä en kylläkään sellaisesta mitään tiennyt. Samoin oli nyt elokuun viimeisenä päivänä suljettu Gogolevin osasto Juvan puutaidenäyttelyssä. Jää siis se näkemättä, vaikka joka vuosi olen käynytkin, tänä vuonnakin mennään. Jouluun saakka on auki. Se on todellista taidetta, on näköistä ja on nonfiguratiivista, käyttöesineitä ja koristeita.

Itse on nyt mestari paikalla keräämässä ropoja ja kirjoittamassa omistuskirjoituksia kovin hienoon kirjaansa. Muistelen kerrotun, että Gogolev, Kronid etunimeltään, on joutunut tekemään 'sopimuksen pirun kanssa' niinkuin Faust aikanaan. G oli taloudellisissa vaikeuksissa ja oli menettämässä hallintaoikeuden ateljeehensa ja asuntoonsa.(Olikohan se vaikeuksissa G? Saattoikin vain kaivata hyvää rahanlähdettä suuri ja mahtava CCCP.) Sai kuitenkin pitää ehdolla, että luovuttaa kaiken tuotantonsa, hallussaan olevan ja tulevan, valtiolle. Hän ei siis voi myydä ainoatakaan työtään. Tämä ei ole suonta tukkinut, vaan tuotanto on jatkunut näihin päiviin saakka, vaikka ukko kertoo olevansa 80-vuotias. Itse näin sanoi ja huokaisi perään: 'Niin sitä on vanhaksi tullut.' Ihan piti kysyä, mutta unohtui, mistä tuo merkillinen etunimi. Myöhemmin totean, että kirjassaan itsekin ihmettelee. Kirja on todella hieno, 15 euroa. Edellisellä kerralla ostin pienen, tätä ei vielä tainnut olla. Tässä sortavalalaisessa linkissä mahtava kokoelma Gogolevin tuotantoa.
http://www.sortavala.ru/portal/gogolev_gallery.html

Gogolevin jälkeen on hieman luppoaikaa ennen Valamon laivan uutta lähtöä. Pieni kierros kaupungilla luvattua tavarataloa etsien. Ei löydy, vaikka oli sanottu, että lähellä on. Niin sitten osoittautuukin olevan, mutta kun ei oikeaan suuntaan lähdetty. Vihjeeksi Kirsille ja Samulille: etusivulla kuvattua Sortavalan karttaa myydään Aino-kirjakaupassa hintaan 60 ruplaa. Kartta on hupaisista kirjoitusvirheistään huolimatta todella hyvä. Voisi Kirsi ostaa 100 kappaletta ja jakaa vastedes kaikille pariskunnille, menekki siis noin 25 kerrallaan. Niihin suittaisi tavaratalon merkitä ja vaikka jonkun kahvilan. Kahvilaan osummekin ja pikku välipalan nautimme: Koreassa kermoineen, sokerineen purkkin laitetua kylmänä nautittavaa varsin maukasta kahvia ja tietysti rahkapiirakkaa. Kahvilan siveän oloisilla ja kauniisti hymyilevillä tytöillä on rintamuksessaan teksti 'Piipun Piha'. Viime aikoina olen narissut Venäjän matkoista, että ne toteutetaan ilman että olisi edes mahdollista saada mitään kontaktia paikalliseen väestöön, kuten nyt viime keväänäkin Pietarin matka. Vain suomea puhuvia turistioppaita tavattiin, kun Silja Serenadella yövyttiin ja syötiin. Oma on vikani. Sopii hankkia henkilökohtainen viisumi ja lähteä omineen hortoilemaan. Sekin on mahdollista. Ihan niin 'hygieniskt orörd av människohand' - kuten ennen vanhaan oli sokeritoosan kyljessä - ei tällä kertaa sentään kaikki tapahdu. Kadulla tapaan papan, jolta kahvilaa kysyn, tosin ensin vähän väärällä sanalla 'kofeinik' vähän niinkuin viron 'kohvik'. Ihmettelen hirveästi, ettei ukko ymmärrä. Puhuu kofevaritelista eli kahvinkeittimestä. Oikea sana on yksinkertaisesti 'kafe'. Kuka enää uskoo, kun pidän itseäni lähes huipputason venäjän tulkkina. (20 vuoden kokemus oto).

Valamon luostari Laatokassa. Päästään laivaan, hauskasti kylki kyljessä olevan parin muun laivan läpi. Pienehkö kantosiipialus. Olen etukäteen vähän jännittänyt että mitenkähän se laivamatka. Edellisellä kerralla näimme nimittäin Laatokan valkeana vaahtona raivoisissa tyrskyissä. Ei olisi ollut kantosiipialuksella asiaa. Nyt sen sijaan Laatokka on sileä kuin lapsen poski. Kivasti nousee laiva siivilleen ja vähän yli puolen tunnin matkan jälkeen laskeutuu Valamon pääkirkon, Kristuksen kirkastuksen kirkon rantaan. Siitä sitten kiivetään jyrkähköä törmää kirkon ja luostarin muurille ja sisään pihalle. Uloimmalla pihalla on lupa tavallisen syntisen käyskennellä sellaisena kuin sattuu olemaan, mutta sisemmillä pihoilla ja rakennusten sisällä noudatetaan ankarampaa järjestystä. Naisilla pitää olla hame, käsivarret peitetty ja huivi tai hattu päässä. Miesten ei sovi karvaisine säärineen shortseissa tepastella. Useimmat ovat jo kotoa asianmukaisesti varustautuneet ja paikalla jaetaan täydennystä, jos jotakin puuttuu. Olisikohan löytynyt myös pitkät housut miehille? Ehkä. Kyllä nämä sipulihuippuiset kirkot ovat kauniita ja uutuuden puhtaita. Mitä lienevät olleet edellisen yhteiskuntajärjestyksen aikana, kun makasiineina ja talleina käytettiin? Oppaamme Svetlana kertoo tavattoman keskittyneesti (= turhia rönsyilemättä) nähtävyyksistä ja niiden historiasta.
http://www.luovutettukarjala.fi/pitajat/valamo/valamohist.htm
http://www.gov.karelia.ru/gov/Info/tourism/valaam_f.html
http://www.valaam.ru/

Aivan mahdottoman hieno ohjelmanumero on 15 minuutin kosertti. Ortodoksisessa kirkossa käytetään vain yhtä instrumenttia, Jumalan luomaa ihmisen ääntä. Neljä laulajaa, neljä ääntä. Ainakin minua miellyttää suuresti. Suomessahan konsertoi aina joulun alla 16-miehinen 'mikä-se-nyt-olikaan', Novo-Spasskin kuoro. Kerran olen sitäkin kuullut. Valmis kuulemaan toistekin. Tähän lauluun tutustuin jo 1970-luvulla tulkkina toimiessani, kun Moskovassa päivärahat saatuani sanoin rahat 'pällystakilleni' antaen: 'Tshai i Tshaikovski'. Siitä lähtien on venäläistä kirkkomusiikkia ja kirjallisuutta riittänyt. Kerran jotenkin kouraisi, kun yhden levyn päältä luin laulun nimeksi 'Legenda 12 rosvosta ja heidän johtajastaan' tarkoittaen aivan ilmeisesti Jeesusta ja opetuslapsia. Piti näet olla aina uskonnollisen valistuksen vastapainona ateistista sanomaa. Toisin on nyt. Uskonnollisuutta osoitetaan avoimesti. Kirkon ohi kulkiessa tehdään ristinmerkki, hartaimmat taitavat jopa polvistua kadullakin.

Käymme luostarin pienellä hautausmaalla. Miltä ajalta ovatkaan vanhimmat haudat? Luostarin iästä on ainakin kolme eri käsitystä, vanhin, että apostoli - oliko Andreas?, siis Jeesuksen aikalainen - olisi sen jollakin retkellään perustanut. Vaatimattomammat arviot ovat 1000 vuotta nuorempia. Hautakivissä on vähän erikoisia tekstejä: yhdessä lukee 'Jumalan orja' vainajan 'tittelinä'; no se sopii munkille kuin nyrkki silmään. Vainajan syntymäaika ja elinikä on ilmaistu ilman numeroita varsin koukeroisilla ilmauksilla, miksihän näin?. Valamon erikoisuutena on vessa tai paremminkin vessan puute. Turisteja varten vain yksi laitos, sekin ensi yrityksellä kiinni. Tuleeko nyt hätä käteen? Onneksi ei opas unohda, vaan tehdään jonkun ajan kuluttua uusi yritys. Nyt onnistuu. Totinen paikka, paitsi todelliselle huru-ukolle, joka on tällaisten tapausten varalta varustautunut salaisella vaippa-aseella, heh, heh!

Matka saa ainakin minun mielestäni vähän yllättävän käänteen, kun luostarin turistivarustuksen, hotellien ja ravintoloiden olemassa olosta kerrotun jälkeen noustaankin laivaan ja lentää lehautetaan kymmenen minuutin matkan päähän ihan toiseen paikkaan lounaalle, Ylösnousemuksen skiittaan eli 'sivuluostariin'. Onpa siinä rappuset! Tahdistinmoottorilla käyvä ukko joutuu väkisin välillä huilaamaan, kun pumppu lyö vain sen 69 kertaa minuutissa. Mutta kyllä kannattaa, kun oikea venäläinen hapankaalikeitto on palkintona. Todella hyvää. Tämän sivun merkistö ei salli tuon herkun kaksikirjaimisen nimen kirjoittamista venäläisin kirjaimin, mutta meikäläisillä se on melkein kuin aivastus 'shtshi', melkein yhtä kuuluisa kuin venäläinen punajuurikeitto 'borshtsh' yhtä hassun näköiset harakanvarpaat venäläisittäin kirjoittaen. Maukasta on myös erikoisen näköinen lohipasta. Sitten hilpaistaan Getsemaneen ja Öljymäelle, ne jotka jaksavat. Itse rohkenen vain seuraavan alamäen päälle. Takaisin päin olisi aikamoinen kiipeäminen. Kiipeämistä oli kuulemma perilläkin, mutta hienot näköalat vaivan palkkana.

Minäkin sentään näin ihmeellisen männikön. Kunnon runkoja hirveän tiheässä. Saisiko tuosta näköisen valokuvan? Saan, vaikka valo tuleekin vähän väärältä puolelta. Laivarannassa on muutama muukin meikäläinen odottamassa kävelyretkeläisiä. Joutessani katselen, kun joku merimies siinä useaan otteeseen sukeltelee laiturilta uimaan. En tullut käyneeksi vettä katsomassa, mutta eikö tuo kirkasta ollut, tuskin kylmempääkään kuin omalla mökillä jonkun verran pohjoisempana Nilsiässä, viikko sitten 17. Nyt pitäisi taas tarkistaa: oliko Laatokka 250 km pitkä ja 120 km leveä eli ronskisti tupla Inarin järveen verrattuna. Keskisyvyydeksi muistan 50 m. On siinä silloin mahtava makean veden allas. Tietenkin suurin näillä kulmilla, mutta miten on verrattavissa maailman surimpaan eli Aral-järveen? Tarkistuksen paikka siinäkin. Neva virtaa Laatokasta Suomen lahteen. Sekin on varsin syvä, oliko 20 m? Kiusallista, kun ei pysy tiedot päässä. Olen aina ihmetellyt Pietarissa saatavan oluen (sama täällä Sortavalassa) mahtavan hyvää makua. Ehkä ei niin mahdoton asia olekaan, jos vedenottamo on kaupungin yläpuolella. Se on Moskova, josta väitetään, että Moskova-joen vesi käytetään seitsemään (valehtelijan luku) kertaan sen virratessa kaupungin läpi. Ei kai Nevaa tarvitse lainkaan uudelleen käyttää?

Laatokka (Linkki venäjänkieliseen lähteeseen)
Uusien laskelmien mukaan Laatokan suurin pituus on 219 km, keskileveys 83 km, pinta-ala 18,135 km², mistä saaret 456 km², rantaviivan pituus 1570 km, vettä järvessä on 908 km³, suurin syvyys on 230 m, keskisyvyys 51 m, saaria 660, Valamossa 65, suurin saari Riekkälänsaari 55 km², Valamo 28 km².
Aral-järven - 'vain' maailman 8. suurin järvi, kutistunut kolmanneksella viimeisten 30 vuoden aikana - pinta-ala vastaavasti yli kolminkertainen eli 68,000 km², vesimäärä 1100 km³;
Suomen suurimpien järvien pinta-alat (km²): Saimaa 1 377, Päivänne 1 080, Inari 1 040. Pinta-alaltaan yli hehtaarin kokoisten järvien kokonaistilavuudeksi on arvioitu noin 235 km³, eli siis kaikki Suomen järvet vain neljännes Laatokan vesimäärästä.
http://www.ymparisto.fi/default.asp?node=8103&lan=fi

Ylen tyytyväisinä päivän koitoksiin huristelemme kotisatamaan Sortavalan rantaan. Saaria on yllättävän paljon sekä Valamon ympäristössä että rannikon tuntumassa. Hetken levähdyksen jälkeen nousemme bussiimme ja ajamme pienen kaupunkikierroksen jälkeen ryhmämme toiseen majapaikkaan hotelli 'Volnaan' (volna=aalto) iltapalalle. Mitä se nyt olikaan, ei kuitenkaan mitään moittimista. Oikein votkahörpyllä pyöristän mainion matkapäivän henkisen annin. Taaskin kaikesta 'yöajanvietosta' luopuen väsyneenä rojahdan yösijalleni.

0903la

Heinävedellä Uusi Valamo. Sitten sitä onkin jo kotimatkan vuoro. Torilla käydään. Mitä kukakin lie saanut matkamuistoksi. Me kaipasimme leipää, mutta emme löytäneet. Leipäkaupan kyllä löysimme, mutta nirsoilimme ja olisimme halunneet ruisleipää. Sitä ei ollut. Liekö jo myyty loppuun vai ovatko täkäläiset niin hienoiksi kääntyneet, ettei enää musta leipä kelpaa. Saamatta jäivät myös muut tavanomaiset Viipurin tuliaiset eli hapatusmenetelmällä valmistetut vihannessäilykkeet: kurkut, marinoidut valkosipulit, villit valkosipulit eli karhunlaukat ja hapankaali adzhikasta (turkinpippuritahnasta) puhumattakaan. Emmekö osuneet kohdalle vai eikö niitä täällä olekaan? No muu matkan anti ylen määrin korvaa nämä puutteet. Ja sitä paitsi tien varresta oli madollisuus ostaa marjoja ja valmiita hilloja yms. Näyttivät kelpo tavaralta. Niin näyttivät edellisellä matkallakin, mutta mustikoista suuri osa meni pilalle, kun emme ihan heti jaksaneet säilötä. Minulle jää sellainen mielikuva, että mummot ovat kovin hintatietoisia eivätkä suinkaan pilkkahintaan tavarastaan luopuneet.
http://www.valamo.fi/index.php

Rajalla taas tavanomaisen pitkäpiimäiset muodollisuudet laukunkantamisineen päivineen. En tullut tällä kertaa viranomaisille vakiovitsiänikään kertoneeksi. Vanha venäläinen sananlasku: Ihminen muodostuu kolmesta osasta, ruumis, sielu ja passi. Jos näistä yksikin puuttuu, ei ole ihminen. Neuvostoliiton aikaan ei kertaakaan nostattanut hymyä, sen jälkeen on aina nostattanut, paitsi kerran Suomen tullissa Seutulassa. Viranomainen hirmustui mokomasta pilkanteosta ja kertoi osaavansa pitää puolentoista tunnin esitelmän passin tarpeellisuudesta. Minä en vieläkään mokomaan usko. Tekeekin mieli kysyä: montako on tänään tärpännyt? mutta en uskalla. - Hiis hänestä, läpi kuitenkin päästään. Suunnataan matka Vanhan jälkeen kohti Uutta Valamoa Heinävedelle. On sielläkin tullut joku kerta aikoja sitten käytyä. En ollenkaan muistanut, kuinka kaunis paikka on. Ehkei silloin vielä ollutkaan. Ensin taaskin myöhäiseen valahtanut muikkulounas, erittäin herkullinen.

Sitten saamme seuraksemme taas aivan huippuhyvän oppaan, tekisi mieli sanoa 'munkki', mutta omien sanojensa mukaan ei sitä ole vaikka siltä näyttää, lukija Sebastianus. Ei ole oikein kokemusta ortodoksiuskonnon edustajista, mutta Sebastianuksesta ja siitä televisioveijarista isä Mitrosta päätellen 'ilo pintaan vaikka sydän märkänisi' tuntuu olevan iskulauseena. Oikein todella viimeisen päälle asiantuntevasti ja tyylikkäästi Sebastianus esittelee sekä luostarin rakennukset, historian että toiminnan. Opettaapa meille aikamoisen kappaleen uskontoaankin saaden kovapintaisimmatkin tekemään ristinmerkin ohjeidensa mukaan.

Terveisiä Sebastianukselta
Tästäkö alkaa kirkkoslaavin opiskelu?- Kirkkoslaavi

Sitten lähdemme köröttelemään kotia kohti. Kuortin ABCssa vielä pysähdymme kahville, muuten hurautamme Fennian eteen, sinne mistä olimme lähteneetkin. Vilpittömät kiitokset järjestelyistä StoraEnsolle, Kirsille ja Samulille.

Preludi ja postludi. Minulle sattuu kitenkin niin hauskasti, että tämä mainio matka ikäänkuin kääriytyy sisältönsä mukaiseen pakettiin. Olimme nimittäin vain muutamaa päivää aikaisemmin käyneet amerikkalaisten viraidemme kanssa Ortodoksisessa kirkkomuseossa Kuopiossa. Sen aarteet ovat peräisin nimenomaan Laatokan Valamosta, kun luostari suomalaisena talvisodan yhteydessä siirrettiin Suomeen evakkoon juuri Uuteen Valamoon. Sattui niin somasti, että rauhansopimus tehtiin ateistisen Neuvostoliiton kanssa, joten sopimukseen ei lainkaan pantu pykälää, joka olisi velvoittanut Suomen palauttamaan Valamon uskonnolliset aarteet. Osa niistä on Uudessa Valamossa, ehkä on jotakin palautettu Vanhaan Valamoonkin ja osa on Kuopiossa museossa, joukossa esineitä 1500- ja 1600-luvuiltakin.
http://www.ort.fi/sivut_kehykset/kehys_aloitus.htm

Tässäkö kaikki? Mitä vielä! Muistuttaa ennen vanhaan Seura-lehden osastoa: 'Usko tai älä - totta se kuitenkin on'. Valamon retkeltä palattuani seuraavana päivänä, siis sunnuntaina menen Kansallisteatteriin katsomaan pietarilaisen 'Malyi' teatterin Vanja-enoa. Törmään jo ennen näytännön alkua kurssitoveriini Pauli Gaurilowiin (mm venäjää yhdessä opiskelimme 45 vuotta sitten), jolle kerron matkastamme. Hän puolestaan kertoo sukunsa olevan kotoisin Laatokan rannalta Salmista ja että ihan äskettäin on lahjoittanut museoon keisarin Suomessa asuneen hovineidon Anna Virubovan (Vyrobova) jälkeensä jättämiä esineitä.

Eikä vielä tässäkään kaikki!
Varmaan olisi Sebastianus puhunut jo kolmannesta ihmeestä kuten kertoessaan Valamon ostosta. Nimittäin seuravana päivänä eli maanantaina nousen nelosen raitiovaunuun. Samalla nousee siihen ikäiseni näköinen pappa ison korin ja kassin kanssa, Kassista pistää esiin avoin viinipullo, josta hän silloin tällöin naukkailee. Ylen hauskasti matka menee. Mutta mitä kertoo salaperäinen pappa, ehkä entinen oppilaani Kauppakorkeakoulusta? Ei suostu paljastamaan tätä yksityiskohtaa, mutta Kauppakorkeakoulussa on opiskellut ja tyttärensä on päivälleen 10 vuotta nuorempi kuin minun vanhempi tyttäreni. Eikö siis myös isänsä, siis melkein väkisin oppilaani. Kertoo: hänen vanhempansa on haudattu Vanhaan Valamoon!

Tulipa riski annos Valamoa!

Palautetta

Lähetä palautetta!

Asko Korpela 20050909 (20050909) o o AJK kotisivu