Matkakertomus Pietari 200505 

Kuitenkin vasta tämän matkan loppupuolella luulen oivaltaneeni matkan todellisen tarkoituksen. Ei se ollutkaan Pietari, vaan juuri tämä tuttujen tapaaminen. Kyllä tietysti vähän Pietarikin, mutta enemmän tuttujen tapaaminen, ihan yhtä hyvä ellei parempikin motiivi kuin Pietari. Jos minä pitäisin Pietaria tärkeämpänä kuin tuttujen tapaaminen, järjestäisin matkan ihan eri tavalla. Mehän koimme nyt Pietarin 'hygieniskt förpackad, orörd av människohand' kuten ennen vanhaan luki sokeripakkauksen kyljessä. Asuimme ja söimme kaikki ateriamme ilman kosketusta paikalliseen väestöön. Kovaan hintaan kävimme vilkaisemassa paikkoja, joissa näimme melkein vain muita turisteja, mitä nyt joitakin oppaita, vartijamummoja ja opiskelijamyyjiä. Jälkimmäisetkin, samoin oppaat, olivat näin turistikauden alussa niin pelokkaita, että oikein raastamalla piti heiltä omia mielipiteitä repiä. Muuten pyörittivät juttujaan 'savikiekoilta'. Kuten sanottu - ymmärrettävää näin kauden alussa. - Minun osaltani tämä oli jo toinen peräkkäinen, ryhmäviisumin takia entistäkin epäonnistuneempi yritys saada kontaktia oikeisiin pietarilaisiin, heidän tapoihinsa ja elämäänsä. Yksi opas sentään kertoi vähän kotioloistaaan, perheestään ja harrastuksistaan. Myös Babushkan opiskelijapoika silmät pelosta seisten vastaili, lopulta pelostaan päästen, ihan teki selvää opiskelustaan Meri- ja Ilmastoinstituutissa ja kertoi käytännöllisesti katsoen kaikkien muidenkin myyjien olevan kesätyöläisiä, opiskelijoita varsinaisesti. Ihan oikein, heillä on kielitaitoa ja heidänkin pitää ansaita.
 

Kaikkein pahin pettymys oli SHOP retki Nevski prospektille. Gostinnij dvorissa käytiin vain toteamassa, että samoja merkkitavaroita on kuin koti-Suomessakin, täällä vain huomattavasti kalliimmalla. Kuka on niin hullu että mitään ostaa. Kun tästä oppaalle sanoin, hän ilmoitti olevansa aivan samaa mieltä. Sanoi vain, että 'kun teikäläiset matkanjärjestäjät niin haluavat'. No, sehän on hyvä vain, että krääsältä välttyy. Nevskillä myös tapahtui se, mistä varoitetaan. Kadun alta rappuja ylös noustessamme neljän kirgiisin porukka ryhmittyi emännän ympärille aikoen tehdä sen klassisen tempun: tiivistää ahdingoksi ja sen jälkeen avata käsilaukun vetoketjun ja tyhjentää sisällön. Huomasin ja sanoin hyvin lujalla äänellä 'Njet', jolloin kiireesti hajaantuivat. Vahvistuksen epäilylleni antoi nuori venäläinen, joka myös havaitsi tapahtuman ja sanoi kadulle päästyämme: 'ostorozhno s nimi!' - varokaa heitä! Tämän jälkeen käsilaukku laitettiin päällystakin alle. Itseltäni on täällä viety jo vuonna 1968 lompakko rahoineen ja kaikkine tykötarpeineen. Sen jälkeen olen jättänyt ajokortin ym kortit ja dokumentit kotiin, pitänyt passin kaulapussissa ja  lompakon sivutaskussa ja melkein kaikki rahat vyön alla salataskussa housun kauluksen sisäpuolella. Roomassa olen joutunut kahden kömpelöksi jääneen yrityksen kohteeksi, oliko peräti saman päivänä vai oliko päivä väliä. Koen hyvin nöyryyttävänä, etten voi pitää lompakkoa takataskussa. - Onneksi oli sentään käynti torilla ja hallissa vastapainoksi 'hygieniskt, orörd'ille. Tällä kertaa maistettiin marinoidut valkosipulit, karhunlaukat ym hapansäilöntätuotteet, perjantaina sitten ostettiin, samoin leivät ja piirakat. Ainoa kunnon kosketus oikeaan venäläiseen elämänmenoon.
 

Neljä tärkeätä asiaa jäi tällä matkalla kokematta: kosketus pietarilaisiin, venäläinen ruoka, pyhiinvaellus Dostojevskin paikoissa, käynti tavallisessa teatterissa. Oikeastaan tiesin tätä jo etukäteen odottaakin, niin että pettymys ei ollut niin suuri kuin se olisi voinut olla. Edes kerran, plus piirakat torilla, sain ruokaakin siis kuitenkin maistaa. Pyhiinvaelluksen Dostojevskin paikoissa arvasin viisumin luonteen, mutta myös ajan puutteen takiakin mahdottomaksi. Olin kuitenkin varautunut kiikuttamaan Dostojevskin kotimuseoon kustantamani Hans Othmanin kirjan 'Dostojevski och verkligheten'. Mutta onneksi tulin varautuneeksi myös lähettämään sen postitse - jos nyt Venäjän postiin voidaan luottaa. Sitä varten käänsin kirjan takakannen selostuksen ja lähetin sen sähköpostina museolle. Kun torstaina oppaalle ihmettelin, että mitenkähän asia järjestyisi, hän oitis ilmoitti asuvansa aivan museon lähellä ja tarjoutui itse vielä samana päivänä viemään kirjan perille. Varmaan veikin. Vahvistusta en ole saanut, ehken saakaan. Pääasia, että meni perille. Museo tämän ansaitsee, samoin Othmanin kirja. Se ei ole mitä hyvänsä parran pärinää. Harmittaa, että jäi pelkkään kiitokseen oppaan vaivan palkitseminen. Pari euroa olisivat olleet hänen taskussaan paljon arvokkaammat kuin minun taskussani. Onneksi osasin ihan ensimmäiselle mainiolle Inga-oppaalle varata kiitoskädenpuristukseen 2 euron lantin. Taitavasti hän sen myös vastaanotti, mikä seikka paljasti oikeaksi arvioni, että tällainen kädenpuristus saattaisi olla paikallaan - eivät täkäläiset palkat niin huimaavia ole.